-->
Kansitaide Decline of Western Civilization pt. II: The Metal Years
Spheeris, Penelope

[ Night Visions ]

( 8 )
Dokumentti

Kesto: 93 minuuttia

Ohjaus: Penelope Spheeris
Pääosissa: Gene Simmons, Chris Holmes, Steven Tyler, Ozzy Osbourne, Dave Mustaine...

Ilmestymisvuosi: 1988

Penelope Spheerisin dokumenttitrilogian Decline of the Western Civilization kakkososa käsittelee metallimusiikkia sellaisena kuin se oli 1980-luvun loppupuolella. Dokumentti on aikakapseli noin kolmenkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin ja sen katsominen kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan metallidiggarin yleissivistykseen – jos ei muuten, niin ainakin Chris Holmesin (silloin W.A.S.P.:in kitaristi) uima-allashaastattelun sekä Ozzy Osbournen aamiaiskokkailujen johdosta. Kun dokkari ilmaantui Night Visions -leffafestarin ohjelmistoon, ilmoitin hankkiutuvani paikalle, vaikka väkisin, sillä moisesta kulttuuriteosta ei sovi jäädä paitsi.

Dokumentissa on kolmenlaisia haastateltavia: on alan superstaroja (Steven Tyler, Paul Stanley, Alice Cooper, Ozzy, Holmes…), on nousevia bändejä (Seduce, Faster Pussycat, Lizzy Borden, Odin, London sekä kolmoslevyään työstänyt Megadeth) ja lopuksi on faneja, joista valtaosan muodostavat nimettömien bändien nimettömät jäsenet. Rakenteeltaan dokumentti jäsentyy tärkeimpien puheenaiheiden – huumeet, seksi, maine ja niin edelleen – osalta luontevasti nousevien bändien syvällisempien haastattelujen sekä playback-esitysten ympärille. Ohjaus- ja leikkaustyötä on pakko kehaista, sillä vaikka mitään väkinäisiä tekstiruutuja (kuten Sam Dunnin Metal: A Headbanger’s Journey (2005)) ei tarvita, vaan aiheesta toiseen siirrytään luontevasti ja flow’ta rikkomatta. Erityisen mielenkiintoinen huomio oli, että dokumentista ei löydy kuin yksi hyvin autenttisen kasaristi metallimusiikin lieveilmiöitä (kuten niittirannekkeita ja pirunsarvimerkkiä) kauhisteleva konservatiivi – monissa vielä paljon myöhemminkin tehdyissä dokkareissa ruutuaikaa annetaan ulkopuolisille paljon enemmän. Spheeris ei välitä niinkään millaisista asioista skenen ulkopuolella ollaan kiinnostuneita, vaan syventyy lähes antropologisella tarkkuudella vain muusikoihin ja faneihin.

Dokumentti on erittäin ammattitaitoinen teos nykypäivänkin mittarilla, ja Spheeris on saanut provosoitua tai innostettua haastateltavat kiinnostaviin ja toisinaan itseironisiin lausuntoihin selvästi paremmin kuin Dunn lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Erityisesti umpihumalassa äitinsä edessä uima-altaassa köllöttelevän Holmes rehellisyys on kiusallista katsottavaa, kun hän sen kummemmin asiaa kaunistelematta ilmoittaa olevansa täysverinen alkoholisti – näin siis samalla, kun hän kumoaa kaksi litran vodkapulloa haastattelusession aikana. Steven Tyler ja Joe Perry, Toxic Twins itse, kertovat tienanneensa paljon rahaa vuosien saatossa, mutta samalla vetäneensä kaikki tulot nenäänsä; Tyler arvioi impanneensa puolet Perusta. Holmesin uima-allashaastattelun lisäksi Ozzyn aamiaiskokkailut, jossa hän kaataa enemmän mehua pöydälle kuin lasiin, ja vähäpukeisten bändärien keskellä makaava Paul Stanley ovat täysin absurdia katsottavaa nykyperspektiivistä: jos joku tekisi saman dokumentin nykyään, mikä haloo moisesta naisten nöyryyttämisestä nousisikaan!

 

 

Aiheet, joihin dokumentti keskittyy, ovat kyllä kiinnostavia, mutta kuvaavat hyvin dokumentin tekohetkeä: sex, drugs & rock ’n’ roll ovat sittemmin muuttuneet todellisuuden sijasta kliseeksi. Ainakaan nykyään tuskin kovin moni metallin superstara kertoisi yhtä avoimesti jokailtaisesta bändärien kanssa pelehtelystä. Seksi ylipäänsä tuntuu kadonneen tyystin – tai vähintäänkin marginalisoituneen – raskaan rokin sanastosta ja kuvastosta. Samaten huumekulttuuri on, ilman sen suurempaa sisäpiirin tuntemusta, nykyään kätketympää ja, uskoisin, hillitympää. Eniten on kuitenkin muuttunut fanien ja aloittelevien bändien mentaliteetti: enää jokainen kitaraan tarttuva jässikkä ei usko olevansa seuraava superstara, josta täytyy tulla kitarajumala, koska mitään muutakaan mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ole; nykyään ei jätetä peruskoulua kesken, että voitaisiin soittaa ja olla täysin varmoja omasta orastavasta maineesta. Kenties metalliskene on nykyään maltillisempi ja vähemmän vaarallinen, mutta itse pidän fatalistisen ”kaikki tai mitään” -ajattelun puuttumista pelkästään hyvänä asiana. Nousevista bändeistä ainoa, joka ei vanno olevansa seuraava metallin jättiläinen, on Megadeth – vanha sanonta tietää, että pitäisi vain antaa musiikin hoitaa puhuminen.

Decline of the Western Civilization pt. II on aikakapseli menneisyydestä, joka osoittaa miten paljon metalliskene on kehittynyt – sanomatta, onko kehitys hyvä vai huono asia. Tulevalla maineella uhoaminen, kokaiiniviivoista huolettomasti puhuminen ja suojaamaton seksi bändärien/starojen kanssa ovat jääneet aikaan, jolloin metalli ei ollut keski-ikäistä ja -luokkaista, vaan nuorten kapinan osoitus, linnake vanhenemista ja vastuullisuutta vastaan; kuten Lemmy dokumentissa sanoo, jos vanhemmat eivät pidä siitä, sen on oltava hyvää.

Arvosanaa on lähes mahdotonta antaa, sillä kulttuuritekona dokumentin esittäminen leffateatterissa on täyden kympin suoritus. Arvosanani on puhtaasti dokumentille itselleen mutta myös sen aikakapselimaiselle luonteelle menneen ajan säilöneenä reliikkinä.



14.11.2016, Aleksi Peura
https://en.wikipedia.org/wiki/The_Decline_of_Western_Civilization_Part_II:_The_Metal_Years Kerro kaverille Lisää tietoa tästä artistista imperiumi.netissä Lukukertoja : 1304
Palaa »
Bookmark and Share