”Kaikki ne naiset ja se viski. Mitä muuta elämässä oikein on?” Edeltävään lauseeseen voisi helposti kiteyttää sen toteajan, australialaisen AC/DC-yhtyeen maailmanmaineeseen nostaneen laulajan Ronald Belford ”Bon” Scottin elämäntarinan. Voisi, mutta kaikessa kuvaavuudessaan se olisi silti väärin. Vaikka rockin yhden legendaarisimman keulamiehen mieliteot pyörivät mainituista nautinnoista molempien ympärillä, Bon Scott oli kaikkea muutakin. Kovan, esiintymisaddiktoituneen ja pähkähulluuteen taipuvaisen ulkokuoren sisällä asui kuitenkin tunnollinen, avoin ja äärimmäisen kohtelias pikkupoika, joka iän myötä kasvoi kyllä isoksi, muttei aikuiseksi. Ja siinä vaiheessa, kun Bon todella alkoi aikuistua, hänen elämänliekkinsä sammui traagisella tavalla.

Australialainen Clinton Walker kirjoitti ensimmäisen version Bon Scottin elämäntarinasta jo vuonna 1994. Tuoreimpaan ja nyt myös suomennettuun painokseen on tarkenneltu ja korjailtu ensimmäisten versioiden lapsuksia. Niin tai näin, ei liene mitään väliä, onko opuksen lukaissut jo aikanaan alkuperäiskielellä vai tarttuuko siihen vasta nyt. Bon Scottin tarina on ajaton ja sen voi kokea täysin omassa tahdissaan. Highway to Hell on paljon muutakin kuin pelkkä Bon Scott -biografia. Kirja kertoo melkoisen seikkaperäisesti koko AC/DC-yhtyeen syntyhistorian aina 1990-luvun levytyksiin saakka. Tosin Bonin kuoleman jälkeinen aika summautuu kaikkineen noin kymmeneen sivuun. Kuitenkin Highway to Hell on ennen muuta kattava kuvaus aussi-rockin historiasta. Siitä, miten rock rantautui mannervaltioon kaukaa suurten vesien takaa Amerikasta, ja siirtolaisten mukana Iso-Britanniasta. Synnytystuskat ja omien juurien puute vaivasivat maan rock-sceneä pitkään, mutta viimeistään AC/DC:n myötä kengurukansa sai jotain omaa. Olkoonkin, että suurin osa bändin jäsenistä oli, Bon Scott mukaan lukien, skotlantilaista alkuperää.

Sujuvakielisen historioinnin ohella kirjassa päästään toki lähelle myös Bon Scottia. Mutta vain lähelle. Vaikka Walker tekee parhaansa, ei aikaa sitten kuolleen ikonin sisintä kirjassa mitenkään tavoiteta. Parhaiten Bonin mieltä ja ajatusmaailmaa raottavat kirjoittajan käsiinsä saamat autenttiset kirjeet vokalistin sydänystävältä Mary Waltonilta, ensimmäiseltä varsinaiselta tyttöystävältä Maria Shortilta ja ensimmäiseltä vaimolta Irene Thorntonilta. Näissä kirjeissään elämänsä tärkeimmille naisille (äitinsä Isan ohella) Bon jakoi, lukijan onneksi, edes pienen palan sisintään. Kirjassa olevat lukuisat lainaukset kirjeistä alleviivaavat entisestään Bonin maanläheisyyttä ja tiettyä naiiviutta. On harmillista, että Bonin bänditoverit kieltäytyivät yksi toisensa jälkeen haastatteluista tätä kirjaa varten.

Highway to Helllissä on toki myös lukuisia rock-elämäntapaa leimaavia kertomuksia alkoholismista ja naiskentelusta ympäriinsä. Huumausaineilla ei AC/DC:n jäsenten elämässä ole ollut kovinkaan suurta osaa, joten perinteiset tripillä olot loistavat (onneksi) poissaolollaan. Muutoinkaan Highway to Hell ei sorru yltiöpäiseksi rock-hedonismin ylistyslauluksi. Silti kirjaa ei missään nimessä voi pitää tylsänä, korkeintaan jämäkän asiallisena. Parasta teoksessa on huolella rakennettu draaman kaari, joka päättyy sydäntä särkevään selostukseen Bonin kuolemasta. Kaikki tämän jälkeen kirjassa esitetty jää pelkäksi ohijuoksevaksi joskin valaisevaksi loppukaneetiksi ilman sen suurempaa runollisuutta.