Pokkariversiona 2010 julkaistu, ainakin vielä toistaiseksi suomentamaton Up and Down with The Rolling Stones – My Rollercoaster Ride with Keith Richards kuuluu bändibiografioissa kategoriaan oudot, omaperäiset ja mielenvikaiset. Tony Sanchezin omakohtainen kuvaus ehkäpä maailman kaikkien aikojen suurimman rock-yhtyeen, lontoolaisen The Rolling Stonesin ensimmäisestä menestysvuosikymmenestä ei kerro varsinaisesti mitään yhtyeen musiikista, kappaleista, levyistä, levytyksistä ja hyvin vähän kiertueista tai yksittäisistä keikoista. Kirja on käytännössä huumeidenkäytön ja pettämisen ABC-opus, jonka riveillä mikään ei ole pyhää.

Kirjoittaja Sanchez kuului 1960-luvun puolivälistä saakka The Rolling Stonesin lähipiirin ytimeen noin kymmenen vuoden ajan. Mies toimi kitaristi Keith Richardsin ns. henkilökohtaisena avustajana, mikä kaikesta päätellen tarkoitti huumekuriirin hommia laajalla skaalalla. Rollari-jehuista juurikin Richards, sekä alkuaikojen kitaristi-säveltäjä, jo edesmennyt Brian Jones, vetivät hepoa ja kokkelia niin hirvittäviä määriä, että kirjoitetusta päätellen Los Angelesin glam-skenen touhut ovat olleet Lontoon kuvioihin verrattuna lasten limukestejä. Ja siinä sivussa myös kirjoittaja Sanchezkin kehitti itselleen heroiiniriippuvuuden. Mutta saipahan kaveri kuitenkin kirjaansa materiaalia, jota olisi ollut mahdotonta muutoin hankkia. Hauskoina yksityiskohtina kirjassa on lukuisia esimerkkejä myös siitä, miten huono autokuski Keith Richards oli ainakin tuolloin. Yritystä ei mieheltä kuitenkaan puuttunut, vaikka kokkelipäissään tulikin aiheuttaneeksi monenkirjavia tilanteita.

Up and Down with The Rolling Stonesin riveiltä paistaa eniten läpi rikkaiden ja menestyksensä huipulla olevien rock-starojen äärimmäisyyksiin menevä hedonismi, jonka puolesta kyettiin olemaan niin välinpitämättömiä, röyhkeitä ja ahneita kuin vain tarve vaati. Esimerkkinä: jossain vaiheessa 1970-luvun alkua Keith Richardsin ja hänen silloisen vaimonsa, italialaissyntyisen mallin Anita Pallenbergin suurena huvina oli saattaa tahallaan heroiinikoukkuun ökykartanonsa palvelusväkeä, joka lopulta huomasi työskentelevänsä talossa ilmaiseksi maksaakseen huumeaddiktionsa. Pallenbergista puheen ollen hän on Sanchezin itsensä ohella yksi kirjan keskeisimmistä hahmoista. Neito nimittäin kävi läpi romanssin Richardsin ohella myös Brian Jonesin ja Mick Jaggerin kanssa. Pallenberg ehti jossain kohtaa samojen lakanoiden väliin myös kirjan kirjoittajan kanssa. Vaikka miten kauniina ja menestyvänä oman alansa tähtösenä Pallenbergia tuohon aikaan maailmalla pidettiinkin, lukija saa naikkosesta lopulta sen verran halvan ja luotaantyöntävän kuvan, että moiseen kummitukseen ei tekisi mieli koskea edes pitkällä tikulla.

The Rolling Stonesilla on alkuajoistaan lähtien ollut suuri vaikutus niin länsimaiseen populaarimusiikkiin kuin -kulttuuriinkin. Up and Down with The Rolling Stones maalaa itse yhtyeen 1960-luvun lopun nuorten kapinallisuuden yhdeksi ruumiillistumaksi ja tuntojen tulkiksi. Esimerkiksi vuonna 1968 ilmestynyt rollari-anthem Jumpin' Jack Flash toimi Pariisin opiskelijamellakoiden tunnusbiisinä. Toisen rollari-hitin, Street Fighting Manin, Mick Jagger kirjoitti osallistuttuaan Amerikan imperialismia ja Vietnamin sotaa vastustaneeseen mielenosoitukseen Lontoossa. Toisaalta, The Rolling Stonesin surullisenkuuluisasta ja kuolonuhrinkin vaatineesta ulkoilmakonsertista Yhdysvaltojen Livermore Valleyssa Altamont Raceway Parkissa muodostui yksi 1960-luvun lopulta seuraavan vuosikymmenen alkuun kestäneen kukkaiskulttuurin sekä rauhan ja rakkauden aatteen ensimmäisistä kuoliniskuista. Tapahtumasta, jossa yhden version mukaan järjestyksenvalvojina toimineen paikallisen Hell's Angelsin jäsenet aloittivat tappelun yleisöä vastaan, löytyy kirjasta laajahko kuvaus. Sanchezin näkemys on edellä kerrotun mukainen, tosin katsantokannan objektiivisuudesta voidaan toki olla montaakin mieltä.

Up and Down with The Rolling Stonesia en voine suositella varsinaisesti kenellekään. Jos melkein kaiken bändistä lukeneella tosifanilla on tällä kohtaa aukko sivistyksessä, on lukukokemus varmasti nautinnollinen. Rollarit pintapuolisesti ja vasta 1980-luvun lopulta eteenpäin tuntevalle teos on melkoisen yhdentekevä. Sisällön värikkyydestä, hauskuudesta ja irvokkuudesta saa toki irti sen verran, että kirjan pystyy kahlaamaan kivuttomasti läpi alusta loppuun.