The Priest is book!

Vihdoin ja viimein joku kustantaja on tajunnut hyödyntää Judas Priestin käsittämättömäksi kohonneen suosion ja julkaissut kirjan bändin vaiheista. Se, että Neil Danielsin kyhäämä opus ei ole saanut bändin itsensä siunausta taitaa koitua lukuelämyksen siunaukseksi. Kirjoittaja on kaivanut esiin miltei jokaisen Priest-soittajan vuosien varrelta. Jopa [ex-rumpali] Dave Holland on lähestynyt kirjeitse vankilasta käsin. Tosin Holland ei tuo tarinaan omaa näkökulmaa, sillä aikoo julkaista itse tarinansa päästyään lusimasta. Daniels on urallaan, muun muassa Fireworksin toimittajana, haastatellut lehtijuttuja varten myös yhteistyöstä kieltäytyneen bändin nykykokoonpanon jäseniä, joten epävirallisuus on hieman vähäisempää kuin monissa muissa vastaavissa tarinoissa.

Käänteitä tarinassa riittää useammankin bändin tarpeisiin. Varsinkin 80-luvun lopun sensuurivaateet, kuolemantuottamusoikeudenkäynti ja piakkoin tämän jälkeen tapahtunut Rob Halfordin lähtö soolouralle sisältävät miltei saippuasarjatasoisia juonenkäänteitä. Laihat vuodet Ripper Owensin kanssa ja tuo Dave Hollandin ("olen syytön") surullinen tapaus saavat perusteellisen käsittelyn.

Kirjan parasta antia ovat kuitenkin tarinat bändin alkuvaiheista ja orastavan suosion vuosista. Toki pikkubändin rehjustaminen talvipakkasessa paskalla pakettiautolla maan laidasta laitaan on tuttua huttua kahdessa bändihistoriikissa kolmesta, mutta Daniels on saanut kerronnan kuulostamaan elävältä. Valitettavasti vain mies tuputtaa väliin liiaksikin omia mielipiteitään. Itse en allekirjoita vaikkapa sellaisia kirjassa usein esiintyviä teesejä, joiden mukaan Rocka Rolla tai Ram It Down olisivat surkeita levyjä. Melkoisen turhia ovat myös jokaisen levyn yhteydessä olevat pätkät, joissa kirjoittaja arvostelee lyhyesti jokaisen kappaleen.

Joka tapauksessa itse tarina on kiinnostava ja se on hyvin kerrottu ts. ainakaan hypetystä ei ole liikaa. Halfordin muutaman vuoden takaiset paino- ja ääniongelmatkin on käsitelty kiihkottomasti ja niin kuin asia on. Sen sijaan virheet heikentävät huomattavasti kirjan lukuarvoa.

Miten vaikeaa on kirjoittaa ihmisten ja yhtyeiden nimet oikein? Esimerkiksi Savatagen solisti on ristitty uudelleen nimellä Jon Olivia. Coney Hatch kirjoitetaan sentään kerran oikeinkin, mutta miksi Black Sabbath- ja Judas Priest -tuottaja Bainin etunimeä ei? Lapsikin tietää että se on Rodger! Levy-yhtiö Rock Candy on käsittämättömästi nyt Rock Cjay ja nämä ovat vain jäävuoren huippu. Kuvatekstien vaihtuminen päittäin ei ole kovin vakavaa, mutta Pantera-fanit varmasti harmistuvat väitteestä, jonka mukaan Dimebag kuoli vuonna 1994. Entäpä väite, jonka mukaan Judas Priest esiintyi Oulun Kuusrockissa maaliskuussa 1977? Nämä ja muutamat muut seikat asettavat kysymysmerkin kaiken muunkin nippelitiedon ylle. Tietoa on onneksi sentään runsaasti. Tekstin lomassa sirpaletietoa on vähintäänkin riittävästi ja lopussa on vielä liite poikineen. Keikkalista, kokoonpanot, diskografia aina sooloprojekteja myöten ja varsinkin hyvä lähdeluettelo toimivat mainiosti myös hakuteoksena. Mutta jälleen kerran, ne faktat! Palaan vielä tuohon Kuusrockiin. Tekstissä väitetään Priestin esiintyneen Kuusrockissa maaliskuussa 1977. Keikkalistassa kuukaudeksi on sentään vaihtunut huhtikuu. Eipä tarvinnut hirveästi internetissä seikkailla, kun selvisi että oikea aika ja paikka on Saarijärven Midsummer Special 25.6.1976. Mutta ainakin itse näkemäni Priest- ja Halford-keikat olivat melkein ("Ruotsi Rock Festival...") oikein.

Hyvästä tarinasta ja kiinnostavista yksityiskohdista, mutta oikoluku- ja muista virheistä lukija jää kirjan suhteen häilyvälle mielelle. Paljon oli uutta kaltaiselleni jo pitemmän aikaa yhtyeen vaiheita seuranneellekin uutta. Olisin suorastaan janonnut infoa siitä, miten ihmeessä Bob Halligan jr. päätyi kirjoittamaan biisejä Priestille, mutta kenties saan joskus Halliganin elämäkerran luettavakseni. Suomeksi. Tuskinpa.