Sammy Hagarin elämäkerta saatiin tuoreeltaan suomeksi. Hyvä niin, sillä Hagar jos kuka on tarinankertomisen arvoinen! Miehen levytysura alkoi Montrosen debyytistä, joka on yksi hard rockin historian parhaita levyjä, jatkui erittäin menestyksekkään soolouran jälkeen Van Halenin kanssa, eikä loppua näy.

Sana 'sensuroimaton' otsikossa pitää todellakin paikkansa, sillä kirjan sivuilla päähenkilö kertoo avoimesti seikkailuistaan huumeiden ja bändäreiden kanssa, puhumattakaan ristiriidoista ja muista hankalista tilanteista entisten bändikavereiden kanssa. Kovinkaan yksityiskohtaisia eivät kuvaukset yleensä ole, joten tirkistelynhaluinen lukija voi siis huoletta kaivaa esiin vaikka jonkin Led Zeppelinin kiertue-elämää kuvaavan teoksen tai suunnata kohti lehtipistettä ja sen ylähyllyä.

Van Halenin ystäville kirja on oikeastaan surullista luettavaa. Kun tämän teoksen megabändiä koskevan osuuden yhdistää Ian Christen Van Halen –kirjan tarinaan, ei bändin mahdollista paluuta edes pidä mahdollisena.. ja jos se silti toteutuu, eivät ainakaan musiikilliset saavutukset yllä kovinkaan korkealle. Hagarin Chickenfootin on helppo ennustaa korjaavan potin tässä suhteessa, vaikka bändistä onkin ehtinyt tähän tarinaan mukaan harmittavan vähän... samoin kuin oikeastaan Montrosesta. Solisti muistelee tuota ajanjaksoa elämässään turhankin kursorisesti, vaikka keikkaa heitettiin tolkuttomat määrät. Mutta tyytyväinen täytyy tähänkin olla, Ronnie Montrosen johtamasta yhtyeestä ei suomeksi ole aiemmin juuri juttua näkynyt.

Perheasioita sen sijaan käsitellään tarkkaan. Ongelmat alkoholisti-isän ja ensimmäisen vaimon, Betsyn kanssa ruoditaan perusteellisemmin kuin lukijaa välttämättä kiinnostaisi. Loistavasti sujuneen tequila-bisneksen Sammy valottaa myös miltei pohjia myöden, ja luulenpa jopa joidenkin detaljien kuuluvan liikesalaisuuden piiriin.

Kaiken kaikkiaan tarina tarjoaa hyvän yleiskuvan Red Rockerin elämästä ja tähänastisista saavutuksista. Se on sujuvaa luettavaa ja tempaa mukaansa miltei parhaiden trillereiden tapaan. Juoni on vetävämpi kuin tämänkaltaisissa kirjoissa yleensä, mikä johtunee tuosta detaljien vähäisestä määrästä - joita toisaalta musafriikkinä olisi ollut kiva lukea.

Suomennos toimii myös hyvin. Suomentaja on aivan oikein olettanut, että kirjan keskivertolukija tietää jotain musiikista, sillä esimerkiksi jokaisen esiintyvän bändin nimen jälkeen ei ole sanaa –yhtye. Loppupuolelta tosin löytyy muutama nolo virhe, mutta ne saattavat johtua kiireestä oikoluvussa tai jostain muusta vastaavasta. Van Halenin kohdalla yleinen nimero 5150 vaihtuu jossain vaiheessa muotoon 1510 ja kuulusta A&R –miehestä tulee John Kaldoner (oik. Kalodner). Nämä ovat merkityksettömän tuntuisia, mutta perin kiusallisia mokia muuten asiallisesti toteutetussa paketissa. Suomentajan nimeäkään en kirjassa nähnyt, mutta netistä löytyi tieto että kyseessä olisi Asko Alanen.

Pientä narinaa siis löytyi, mutta muuten kirja Sammy Hagarista on erinomainen. Lukijan tunteet vaihtuvat surusta iloon ja lukijalle tarjotaan jopa naurua, kuten esimerkiksi tarinassa siitä, miten kävi sankarimme ylinopeussakkojen sen jälkeen kun biisistään I Can’t Drive 55 tuli hitti.

Kiitos tästä, Paasilinna, saisikos lisää näitä? Esimerkiksi suomennos Mountain-yhtyeen tarinasta voisi toimia, ainakin siinä olisi seksiä ja huumeita enemmän kuin tässä…