Vain kaksi vuotta ansiokkaan Hanoi Rocks – All Those Wasted Years –opuksen jälkeen Ari Väntänen kirjaa ylös puolen tuhannen sivun harkkoon legendaarisen bändin vokalistin vaiheet aina lapsuudesta kuluvan vuoden alkukesään. Osa pohjatyöstä on tietenkin tehty jo Hanoi –biografiaa rustatessa, mutta esimerkiksi Makkosen Amerikan-vuosikymmenen taustoittamisessa on varmasti vierähtänyt tovi jos toinenkin. Väntänen on kaivanut esiin sanomaan sanansa muun muassa lyhytikäisen Secret Chiefs -yhtyeen sekä Not Fakin’ It –kiertueen musikantteja.

Varsinaisia opponentteja ei ääneen ole päästetty, ja esimerkiksi Poko Rekordsin Epe Heleniuksen näkemys karille menneestä yhteistyöstä on lainattu Aitoa suomirokkia –historiikista. Sama koskee Jerusalem Slimin albumin ”tuhonneita” kitaristi Steve Stevensiä ja tuottaja Michael Wagneria. Toisaalta, kaikki eivät suostu taikka ehdi antamaan lausuntoja. Näin on varmaan käynyt myös Monroen Yhdysvaltojen-ajan avustava kätenä toimineen Little Stevenin kanssa. Sen sijaan Hanoi Rocks -teoksessa puheenvuoronsa passannut Sami Yaffa on tällä kertaa mukana.

Tiiliskiven ilmavaksi ja humoristiseksikin luettavaksi taikonut Väntänen on saanut yksityiselämästään vaiteliaaksi tiedetyn Monroen yllättävän avoimeksi. Perhe- ja aviosuhteiden lisäksi esiin tulee 2000-luvun alkupuolelle asti jatkunut päihteiden käyttö, jonka solisti kertoi aikalaishaastatteluissa olevan lähes esihistoriaa. Lapsuus- ja nuoruusaikojen kuvaus valottaa pitkälti miten ja miksi Matti Fagerholmista tuli Michael Monroe. Joistain kuluvan vuosikymmenen tapahtumista on päähenkilön kanssa samassa kaupungissa asuvana kuullut erilaisiakin versioita. Kirjan kanssa voi siis nauttia hyppysellisen suolaa, mutta eivätköhän asiat suurin piirtein kerrotunlaisesti ole menneet.

Michael Monroen levytyssessiot ja biisit käydään huolella läpi, mikä saattaa pitkästyttää Törkytehtaan –kaltaisten hengentuotteiden ystäviä. Tarinaa riittää myös kulissientakaisista kähminnöistä ja matkan varrelle osuneista ”damagereista”. 2000-luvun Hanoi Rocksin mahdottomaksi käynyt elo käydään avoimesti läpi. Rock-triviaan päin kallistuvalle lukuisilla ennennäkemättömillä valokuvilla höystetty teos on varsinainen aarrearkku ja niteen käsistä laskeminen arkisten askareiden takia olikin työn ja tuskan takana.

Välillä teksti muuttuu nimienpudotteluksi. Suurin piirtein kaikki maailmantähdet The Beatlesia lukuun ottamatta tuntuvat diggaavan pienen Suomen Makkosta, vaikka uransa on jämähtänytkin kulttisuosioksi. Monroe vaikuttaa kuitenkin olevan tyytyväinen osaansa. Hän on saanut tavata osapuilleen kaikki idolinsa, ja joidenkin kanssa jopa asua. Monroen soolokarriääri on loppupeleissä huomattavasti pitempi vuosissa kuin levyhyllymetreissä, ja perustusarvostus musiikkimaailmassa perustuu pitkälti Hanoi Rocksiin ja Andy McCoyn biiseihin. Mutta toisaalta, tietä riittää vielä, kuten viimeisimmän soololevyn äskeinen voitto Classic Rock –lehden vuosiäänestyksessä osoitti.

Aikansa lapselle tuovat lisänostalgiasäväreitä eepoksen lopussa ”bonusmateriaalina” olevat Monroen Suosikin-pakinat 80-luvulta, joiden otsikoista ”Kova naama ei aina svengaa” on jostain syystä jäänyt mieleen kummittelemaan.