Jon Bon Jovi on yksi planeetan menestyneimmistä rokkareista. Miehen tie ryysyistä rikkauksiin on periamerikkalainen menestystarina ja sen vuoksi kuin tehty kirjoitettavaksi. Äijä on musisoinnin ohella näytellyt ja kaiken huipuksi onnellisesti naimisissa lukioaikaisen tyttöystävänsä kanssa, joten aivan perinteistä rock-opusta ei aiheesta ole saanut. Toisaalta kirjailija Jacksonin CV, sekä itse tämän kirjan teksti antavat vaikutelman, että kyseinen musiikinlaji ei ole kovinkaan hyvin hallussa. Pääosassa on siis moniosaaja ja ihminen, ei rocktähti.

Jonin lapsuus ja nuoruus kuitataan melko ylimalkaisesti, mutta tarkempaan dokumentointiin ei ole aihettakaan. Nuoruuden bändit käydään toki läpi, sekä niissä soittaneita tyyppejä niiltä osin, kun on oleellista myöhempien tapahtumien valossa. Esimerkiksi Skid Row –kitaristi Dave Sabo seikkailee jo tarinan varhaisessa vaiheessa. Mitään syvällistä analyysiä ei onneksi tyrkytetä, vaan eipä myöskään yksityiskohtaista selontekoa oikein mistään.

Jo alkumetreillä käy selväksi, ettei tätä teosta varten ole taidettu erikseen haastatteluja tehdä, vaan aineisto on koottu jo olemassaolevista lähteistä. Nippelitiedon sun muun puuttuessa lukija voikin ihastella kirjailijan tapaa sijoittaa tekstiin korkealentoisia lauseita, kuten ”hän ammensi voimaa yksinäisyyden tunteesta ja uudet uusien biisien ideat ajoivat häntä eteenpäin”. Mukana on viljalti myös suoranaisia latteuksia, tyyliin ”nykyään Richie Sambora on yksi maailman johtavista kitaristeista”. Johtopäätökseksi täytyy päätellä, että tätä kirjaa ei ole suunnattu rockia aktiivisesti seuraaville ihmisille. Väitettä tukee sekin, että jokainen bändi tai artisti mainitaan sellaiseksi erikseen, kun se ensimmäisen kerran tekstissä esiintyy, ja joskus jopa huvittavalla määreellä. Esimerkiksi Blue Öyster Cult on Jacksonin mielestä "kitarahevibändi".

Pintapuoliseksi raapaisuksi kirja on osittain ihan toimivakin. Se on nopealukuinen, eikä lukiessa tarvitse pitää sivistyssanakirjaa käden ulottuvilla, kuten niin usein suomenkielisiä musiikkikirjoja lukiessa. Toisaalta tulee mieleen, että teoksen pääkohderyhmä saattavat olla amerikkalaiset kotirouvat, jotka kuuntelivat Bon Jovia nuoruudessaan joskus neljännesvuosisata sitten.

Siitäkin huolimatta kaltaiseni paatunutkin musakirjojen lukija sai vajaaksi pariksi illaksi viihdettä tästä teoksesta. Kiitän erityisesti helppo- ja nopealukuisuutta. Moitetta puolestaan tarjoan pinnallisuudesta ja liiallisesta luettelomaisuudesta, joista viimemainittu vaivaa varsinkin kirjan loppupuolella. Kiertuepaikkakuntia luetellaan parissa lauseessa useampaankin otteeseen ilman mitään suurempaa pointtia. Lukijan pitää myös olla todellinen elokuvafriikki, jos tunnistaa puoletkaan niistä näyttelijöistä, jotka esiintyvät Jon Bon Jovin kanssa leffoissa (jotka ovat useimmiten b-tuotantoja).

Pahin miinus tulee silti oikoluvusta.

En tiedä, tuntisinko myötähäpeää vai repisinkö vähiä hiuksiani, sillä hardrockin, saksalaisten urheiluautojen ja alkoholin vankkumattomana ystävänä minua suorastaan suututti lukea bändistä nimeltä "Deff Leppard", autosta "Porche" ja "Tom Perignon" –skumpasta.

Muun muassa yllämainitusta syystä tuomioni kuuluu, että kirja on sopivaa luettavaa sille, joka on joskus (tai yhä edelleen) fanittanut Bon Jovia, tai/ja jonka mielestä äijä itse on ihqu. Rockyhtye Bon Jovista kiinnostuneiden kannattaa ennemmin tarttua Neil Jeffriesin kirjaan Bon Jovi, jos englanninkielisen kirjan lukeminen sujuu edes jotenkin.