Kuka olisikaan sopivampi dokumentinaihe kuin Lemmy? Rockbisneksen kovin jätkä ja mies, jolla on selkeitä ja hyvin perusteltuja mielipiteitä. Harvinaista rocktähdelle. Niin, löytyypä Lemmyn uralta jokunen levytyskin, taisipa jossain välissä keksiä thrash-metallinkin, jos tähän dokumenttiin haastateltuja jenkkimuusikoita on uskominen. Sankari itse saattaisi sanoa, että "we are Motörhead, we play some rock’n’roll."

Yhtä kaikki, dokumentti on enemmän kuin mielenkiintoinen, mutta sen olisi voinut tehdä paremminkin. Suunnilleen kaikista muistakin vastaavista leffoista tutut kliseet toistuvat tässäkin. Puhuvia päitä marssitetaan ruutuun hengästyttävällä tahdilla ja nimet näkyvät ruudussa niin vähän aikaa, että välillä ei oikein pysy kärryillä kuka puhuu ja miten puhuja liittyy Lemmyyn. Toinen klisee on toden totta jo melkein anteeksiantamaton, sillä kuinkahan monta kertaa dokumenteissa, musiikkivideoissa, keikkataltioinneissa ja muissa vastaavissa näytetään lavanrakennus pikakelauksella? Keksikää, ohjaajat, edes joskus jotain uutta!

Dokkarin ohjaajakaksikko taitaa tulla Amerikan Yhdysvalloista, ja siitä seuraa näkökulmaongelma. Ensialkuun huvittavilta kuulostavat artistikommentit Lemmyä paremmin menestyneiltä, mutta lahjattomimmilta muusikoilta alkavat kiusaannuttaa katsojaa melko pian. Vanhaan kunnon jenkkityyliin, yksi jos toinenkin suttuisesti tatuoitu muusikonretku viljelee säästelemättä superlatiiveja. Metallican tyypeiltä tulee sentään järkevääkin puhetta, mutta varsinkin James Hetfield on äänessä liikaa.

Onneksi sentään joitakin brittityyppejäkin on kaivettu esiin. The Damnedin kommentit ovat brittiläisyydessään mukavaa kuunneltavaa tässä seurassa ja jopa Ozzy Osbournella tuntui olevan harvinaisen hyvä päivä haastatteluhetkellä. Menneisyyden bändikavereita on kaivettu kameran eteen ilman logiikkaa. The Rocking Vickersin lyhyt tuokio oli kiinnostava, samoin kuin Hawkwindin Stacian, Dave Brokin ja Nik Turnerin. Mutta miksi osa entisistä Motörheadin jäsenistä unohdettiin kokonaan? Pete Gilliä ei mainita lainkaan ja Larry Wallis, Lucas Fox, Wurzel ja Brian Robertsonkin vain ekstroihin sijoitetuissa pätkissä. Ainakaan viimemainittua ei olisi ollut kohtuuttoman vaikea kaivaa esiin. Yhden lyhyen kiertueen bändissä soittanut Matt Sorumkin on saanut oman pätkänsä ekstroihin, mutta moni Lemmyn kanssa levyttänyt on siis oudosti sivuutettu. Tai laiskuuttaan.

Päähenkilöä itseään onkin sitten kuvattu urakalla. Yksityiselämänkin verhoa raotetaan, sillä Lemmyn poikaa haastatellaan pitkästi isänsä talossa. Isäntä itse esittelee kokoelmiaan, jos olette kuulleet sotaesineiden keräilyharrastuksesta, niin huhu näyttää pitävän paikkansa. Kirjahyllyssäkin on komea kokoelma, jopa suomenkielinen Lemmy-kirja vilahti kuvassa. Ihan reality-tv:n tasolle ei sentään mennä, sillä paljon jää kertomattakin.

Motörheadia on kuvausryhmä seurannut aina Eurooppaan asti. Mitä bändin bussi teki Helsingissä ollessaan Hakaniemen Säästöpankinrannassa, se ei käy ilmi, mutta sama reissu taisi yltää Moskovaan asti. Maisemakuvia riittää, samoin kuin kiertuehenkilökunnan haastattelupätkiä ja työskentelyä. Hehän ovat kuin yhtä suurta perhettä, jonka päämies Lemmy on. Varsinkin rundilla kuvatuissa pätkissä mies näyttää todella uupuneelta, vaikka voimallisempi hauskanpitokin näyttää jääneen jo menneisyyteen. Puhe ja soitto sentään kulkee, mutta saapa nähdä kuinka kauan.

Kaiken kaikkiaan dokumentti oli mielenkiintoinen, vaikka siinä on selkeästi liikaa materiaalia. Varsinkin asiaan suoraan liittymättömien artistien mitäänsanomattomia kommentteja olisi voinut surutta leikata pois. Toisaalta kaiken oleellisen mahduttaminen yhteen dokumenttiin tällä lähestymistavalla olisi vaatinut viisi kertaa enemmän aikaa.

Miltei kahden tunnin keston jälkeen jos alkaa vielä kahlata lukemattomia extroja läpi, aikaa kannattaa varata reilusti. Lisämateriaalista ylivoimaisesti parasta on Eddie Clarken haastattelu klassisen Motörhead-kokoonpanon ajoista. Mikkey Dee kehuu itseään omassa spotissaan ja Phil Campbell tekee kepposiaan toimittajalle. Puhuu Campbell sentään tovin asiaakin, miehen entinen bändi Persian Risk teki sentään aikoinaan ihan kelpo levyn. Lemmyn 50-vuotispäiviltä nähdään suttuista videokuvaa, jossa Lemmyiksi pukeutunut Metallica esiintyy ja niin edelleen. Metallican tarpeellista suurempi esiintyminen tällä dvd:llä haiskahtaa laskelmoidulta, mutta toisaalta, jos sillä saadaan uusia ihmisiä innostumaan Ian Fraser Kilmisterin musiikista, niin hyvä. Pienistä puutteistaankin huolimatta elokuva osoittaa, että legenda on vähintäänkin maineensa veroinen.

Musiikkia on mukana paljon vähemmän kuin olisi odottanut, joten toivottavasti seuraavaksi on tulossa vihdoin ja viimein kunnon live-dvd 1980-luvulta...