Ennakkopuffeista sai väärän käsityksen tästä kirjasta. Oletin sen paneutuvan brittiläisen tabloidilehdistön vimmalla salaliittoteorioihin, etsivän suurennuslasin kanssa Edwardsin sanoituksista salattuja vihjeitä ja haastattelevan hörhöjä, jotka väittävät olevansa yhteydessä tähän 1995 kadonneeseen Manic Street Preachersin komppikitaristiin. Näitäkin asioita sivutaan, mutta oikeastaan lähinnä teoksen loppupuolella. Viisi kuudesosaa tarinasta on yhtä lailla Manic Street Preachersin kuin Richey Edwardsinkin tarina.

Päästyäni kirjan loppuun, olin ennakko-odotuksistani huolimatta tyytyväinen, että näin oli. Johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että oma Manics–diggailuni rajoittuu pariin ensimmäiseen levyyn, mutta niitä tulikin silloin aikanaan kuunneltua urakalla. Osa bändin muusikoista on ollut tekemisissä toistensa kanssa lapsesta asti, niinpä onkin sopivaa, että päähenkilön ja bändin tarinaa kuljetetaan käsi kädessä. Itse teksti saisi olla hieman sujuvampaa, tarina ei tempaissut kertaakaan mukaansa, ainakaan siten, ettei kirjaa olisi välillä malttanut laskea käsistä.

Aivan kaikki asianosaiset eivät suostuneet Jovanovicin haastateltaviksi, niinpä teksti vilisee alaviitteitä. Ne eivät ole omiaan helpottamaan lukemista, vaikka hattua kirjailijalle toki täytyy nostaa, lähdemateriaalia on kaivettu esiin ja kahlattu läpi järjettömät määrät. Varsinkin brittiläisiä rock-kirjoja riivaava sivistyssanojen käyttö on tällä kertaa maltillista, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty. Toinen yleinen ongelma, muun tyylisten bändien mollaaminen, on sivuutettu lähes kokonaan. Päivän hittibändit saavat toki seurakseen jokusen halventavan adjektiivin, mutta esimerkiksi edesmennyttä Def Leppard –kitaristi Steve Clarkia sivutaan jo hyvinkin asiallisesti. Jos lukijalle on ennestään Britannian 1990-luvun musiikkiskene tuttu, saa hän varmasti kirjasta enemmän irti kuin kaltaiseni raskaamman musiikin ystävä, jolle Oasis, Blur ja Stone Roses ovat yhdentekeviä.

Toisaalta sain kyllä hyvin irti kuvauksista Walesin lähihistoriasta. Eipä ole ihme ettei sieltä ole montakaan bändiä noussut maailmanmaineeseen. Voi olla, että kurjia oloja on tällä kertaa vähän liioiteltu ja vaikka olisikin, on tuossa työttömyyden riivaamassa Iso-Britannian kolkassa ollut ankeata 1960- ja 70 –luvuilla. Yleissivistystä kartuttaa myös mukaan ympätyt lyhyet kertomukset kuuluisien taiteilijoiden itsemurhista ja katoamisista. Nämä, yleensä korkeintaan parin sivun mittaiset sivuhuomautukset, eivät ole sinänsä kovinkaan kiinnostavia, mutta Edwardsin kerrotaan fanittaneen moista meininkiä ja useasta aiemmasta tapauksesta onkin vedettävissä yhtäläisyysmerkkejä tähän nimenomaiseen keissiin.

Tämän enempää juonipaljastuksia tekemättä voi sanoa, että sensaatiota etsivät voivat huoletta skipata tämän teoksen. Manicsien musiikin ystävät tai suhteellisen kiihkotonta versiota katoamisesta kaipaavat voivat huoletta ottaa kirjan luettavakseen. Tosin itse yhtyeen tekemisiä katoamisen jälkeen ei paljoakaan käsitellä. Niille, joille tämän bändi ei ole tuttu, voi sanoa että Manic Street Preachers oli (ja on) puuttuva rengas glam rockin, brittipopin ja grungen välissä. Ja pesee joka ikisen bändin kahdesta viime mainitusta genrestä ilman Edwardsin katoamisenkaan synnyttämää myyttiä. Tämä kirja kertoo miksi niiltä osin minkä itse musiikki jättää kertomatta.