Jos Yhdysvaltoja kutsutaan kulttuurien salaattikulhoksi, niin jenkkibändi (Sic)monic voisi olla musiikkityylien sosekeitto. Pohjalle voi ajatella pomppumetallin, joka tekee tuttavuutta niin raskaamman riffittelyn, etnisten vaikutteiden, popahtavien melodioiden kuin puhelaulunkin kanssa sauvasekoittimen toimiessa sinunkauppojen takuumiehenä. Somnambulist on siis monenkirjava soppa. Kenties sopan rakenne on kuitenkin vielä tällä erää turhan vetelä ja sen maku vetinen.

Tämä johtuu paljolti siitä, että vaikutteet eivät yhdistettynä luo mitään (Sic)monicin omaa, vaan pikemminkin levy tuntuu liian poukkoilevalta. Requiem on nimensä mukaisesti rauhallisen kaunis kappale, jonka perään Oxygenin junnaava aloitusriffi asetellaan vähemmän kauniisti vasaralla. (Sic)monic on tyypillinen esimerkki yhtyeestä, joka yrittää liikaa olla raskas ja monipuolinen. Raskas Somnambulist kyllä on, mutta ainoastaan kuuntelukokemuksena. Levyn monipuolisuus menee puolestaan siinä määrin yli, että sen kuuntelu tuntuu vähän samalta kuin lukisi kirjaa, joka koostuu keskeneräisistä lauseista. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Just How Far Down Do You Want to Go tuo mukaan vielä viulun vingutusta, alkaa levyn sekasotkuisuus ärsyttää. Acidic Epiphaniesin pseudojazzit puolestaan varmistavat sen, että levyn bonusraitoja ei jaksa koskaan kuunnella samalta istumalta.

(Sic)monic on vähän kuin yhdistelmä System of a Downia, Linkin Parkia ja jotain deathcore-bändiä. I löytyy hyviä yksittäisiä riffejä ja komeita melodioita, mutta kokonaisuutena levy ei toden totta sytytä. Ongelma ei ole edes yltiöpäisessä monipuolisuudessa, vaan siinä, että (Sic)monicin moninainen makumaailma on esanssinen. Bändin auktoriteetti ei riitä näin monipuolisen materiaalin käskemiseen, saati sen myymiseen kuuntelijalle.