Hieman kyynisemmin tokaistuna, oli vain ajan kysymys milloin joku tekisi instrumentaalisen metallilevyn, jonka keskipiste kohdistuisi viululle, Instrumenttina viulu ei ehkä ole kaikkein parhaimmin populaarimusiikin sääntöihin taipuvista soittimista, vaikka ennen Jelonekin levytystä tietä näiden kahden maailman muodostaman liiton välillä ovat ehtineet tasoittaa mm. sellaiset nimet kuin Darryl Way, Jerry Goodman, Eddie Jobson, David Cross, Robby Steinhardt, Nigel Kennedy ja Vanessa Mae. Metallin puolelta perinteisten jousisoitinten ja populaarimusiikin välistä rajaa taas on kaventanut oma kotoinen Apocalyptica. Mistään uudesta ideasta tai askeleesta musiikillisessa evoluutiossa siis ei ole kyse, vaan pikemminkin tyylillisestä hienosäätämisestä.

Vuosien saatossa Puolan kovatasoisimpiin viulisteihin lukeutuva Michal Jelonek on ehtinyt soittaa lukuisilla maanmiestensä levyillä (mm. Ankh, Hunter, Perfect ja Wilki), jotka ovat tyylisuuntiensa puolesta vaihdelleet perinteisestä klassisesta musiikista valtavirtaa miellyttävään poppiin. Muiden artistien levyillä esiintymisessä saa toki äänensä hetkellisesti kuuluviin, mutta jossain vaiheessa uraa monien artistien vastaan tulee hetki, jolloin he haluavat tuoda julki omat ambitionsa täysin omilla ehdoillaan. Michal Jelonekilla tämä hetki koitti pari vuotta sitten, jolloin hän julkaisi ensimmäisen soololevynsä. Tuolloin siitä pääsivät nauttimaan lähinnä hänen maanmiehensä, mutta nyt levystä otetun uusintapainoksen myötä muu maailma pääsee tutustumaan levytykseen.

Jelonekin tausta niin klassiselta puolelta kuin sessiomuusikkona tulee hyvin ilmi levyltä. Vaikka levyn musiikillinen painopiste kallistuu vahvasti metallin puolelle, venyy tyylillinen skaala aina kansanmusiikkivaikutteista lyyrisempään ambientiin.

Klassinen tausta tulee selväksi jo avauskappaleessa BaRock, joka vivaldimaisessa rakenteessaan antaa osviittaa siitä miltä Curved Air kuulostaisi metallisemmalla otteella soitettuna. Nokkelasti nimetyssä B.Eastissa sukelletaan entistä syvemmälle metallin maailmaan, samalla kun Jelonekin viulu loihtii itäeurooppalaisten modernistien työtä henkiviä sävelkuvioita brutaalisti runnovan taustan päälle. Vendome 1212:n tunnelmat mukaansatempaavine mustalaisviuluineen ja runnovine riffeineen kuulostavat kuin Vanessa Maelta helvetistä, nousten yhdeksi kiekon monista kohokohdista. Toinen vastaava nousukohta kuullaan pahaa enteilevässä A Funeral For A Provincial Vampiressa, jossa viulun lyyrinen sävy paiskaa hienosti kättä raskaan metallin kanssa.

Yksi levyn hienoimpia piirteitä kumpuaa siitä seikasta, että Jelonekin käsissä viulu taipuu uskomattomalla tavalla useisiin suuntiin, eikä instrumentti suostu olemaan niin yksiulotteinen soinniltaan kuin monet luulisivat. Mosquito Flightissa ja Elephant´s Balletissa Jelonek näyttää miten viulusta saa loihdittua Tom Morellon vinkeille kitarasoundeille vertoja vetäviä sävyjä, eikä hän myöskään epäröi näyttää rumia puolia instrumentistaan muillakaan kappaleilla.

Myös ennakkoluuloton musiikkityylien sekoittaminen keskenään tekee levyn musiikista entistä kiinnostavamman kuuloista. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon Lorr, jossa Jelonek sukeltaa teknistä metallia ja drum´n´bass-elementtejä sekoittavaan maailmaan. 

Olipa levyn pääpaino sitten miten paljon metallin puolella tahansa, ei siltä ole unohdettu levollisempia sävyjä, joita kuullaan mm. poppia ja maailmanmusiikkia yhdistelevissä kappaleissa Akka ja Machinehat. Ambient-henkisiin maalailuihin taas heittäydytään lyyrisesti soivissa Pizzicatossa ja Beech Forestissa.

Jelonek onnistuu välttämään instrumentaalisten levytysten suurimmat karikot vahvan tyylitajun ja luontevalta kuulostavan toteutuksen ansiosta. Tilanne saattaisi olla hyvinkin toinen, jos Jelonekin viulun tilalla soisi kitara. Silloin sillä olisi vaarana vajota persoonattomien instrumentaalilevyjen massaan. Laaja-alaisesti soivalla viululla ja metallibändillä sitä vaaraa ei ole niin kauan kuin asetelma ei houkuttele seuraansa muita kilpailijoita.