Sekametallisoppa Between The Buried and Me sai Colors-levyllä kiitettäviä arvioita ja yleisönkin tuen taakseen. The Great Misdirect on kuin jalostuneempi versio siitä, joten mitään ihan hirveän yllättävää ei kannata odottaa, mutta laatua kyllä. Levyn kuudesta kappaleesta peräti puolet on yli kymmenminuuttisia, joten progeilijat hierovat jo käsiään yhteen.

Levy alkaa eeppisissä merkeissä lyhyellä Mirrors-introlla, jonka jälkeinen Obfuscation on suhteellisen tutun kuuloista BTBAM:ta. Kappale kiemurtelee monipuolisesti musiikillisen ympyrän läpi, palaten lopussa alkuun ja sulkien kehän. Seuraava Disease, Injury, Madness on nimensä mukainen: kappale alkaa hirvittävällä kaahauksella, seikkailee puolen välin jälkeen progeilevissa fiilistelyissä, jotka tuovat mieleen lähinnä Pink Floydin. Lyhyen melobläkkis-pätkän kautta astellaan jonnekin Dream Theaterin maisemiin ja takaisin grindin puolelle, josta siirrytään täysin saumattomasti seuraavaan kappaleeseen, Montparnasse meets sirkus -hengessä alkavaan Fossil Genera – A Feed from Cold Mountainiin, jonka jälkeen taas rysähtää niin maan perkeleesti. Siis mitä helvettiä.

Enempää tuskin tarvitsee kuvailla The Great Misdirectin sekopäistä sisältöä. En edes yritä alkaa pätemään sillä, että ymmärtäisin kaiken, mitä poppoo on kuunneltavaan muotoon meille suonut, mutta nautin siitä täysillä. On jokseenkin suuruudenhullua tunkea yhden levyn sisään järjetön tyylillinen kirjo metallin alalajeja ja hakea päälle vielä vaikutteita muiden genrejen, melkeinpä jazzin puolelta. Between The Buried and Me menee pidemmälle ja survoo kaiken yhden kappaleen sisään, saaden homman kuin ihmeen kaupalla toimimaan. On sanomattakin selvää, ettei paketti aukene yhdellä, jos vielä kymmenelläkään kuuntelulla, mutta se on vaivan väärti. Jos nykymetalli tuntuu liian tasapaksulta, suosittelen testaamaan.