Toisen aallon black metal -yhtyeet ovat luotsanneet ilmaisuaan 90-luvun alun jälkeen moneen eri suuntaan, ja siinä missä toiset ovat jääneet ajelehtimaan kohti uusia korpimaita, toiset ovat kääntäneet kokan takaisin kotisatamia. Esimerkiksi Samaelia ei enää tuskin tunnistaisi siksi hitaaksi tuomionpäivänkoneeksi, mitä se Worship Himilla ja Blood Ritualilla oli. Rotting Christin uusin levy, AEALO, taas on selkeässä jatkumossa bändin alkuaikojen levyjen kanssa.

Täydellisestä paluusta juurille ei tietenkään voida puhua. 2000-luvun taitteen tunnelmallisen tummat sävyt ovat yhä läsnä, ja myös parin vuoden takaisella Theogonialla yhä suurempaan rooliin noussut kreikkalaisen kansantunteen henki kävelee nytkin rinta rinnan kiihkeän black metalin kanssa. Peruselementit kuitenkin pysyvät – tasaisen tappava blastbeat hakkaa korville Sakis Tolisin vahvan aksenttiärjynnän kera.

AEALO kuulostaa aluksi napakalta ja mukavasti kansanmusiikkiin ja Hellaksen kulttuuriin nojaavalta levyltä, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen kuvaan alkaa ilmestyä säröjä. Rotting Christ luottaa liikaa valtteihinsa, ja niinpä rytmitetyt riffittelyt ja murahtelut alkavat kuulostaa puuduttavilta ja haeskelevilta. Myös kreikkalaismausteet lyövät joskus yli, vaikka Pliades-kuoron vahva rooli onkin rohkea mutta onnistunut veto. Kawirin kaltaiset yhtyeet ovat vain osoittaneet, että tällaiset jutut voi tehdä hienovaraisemmin ja toimivammin.

Levy – yhtyeen yhdestoista täyspitkä – on siis Rotting Christin mittapuulla pienoinen pettymys, mutta yleisesti tunnelmallisen black metalin kenttää luodatessa ei Aealo jää nurkkaan häpeämään. Etenkin Noctis Eran kaltaisiin keskitempoisiin hymneihin Rotting Christ saa manattua voimansa tunnossa puhkuvaa julistusta, ja Primordialin Alan Nemtheangan vähäeleinen vierailu eeppisen surumielisessä Thou Art Lordissa on iso plussa. Suurin tunnereaktio koetaan kuitenkin levyn päättävässä, yhdeksänminuuttisessa Diamanda Galas -coverissa Orders from the Dead, jossa itse Galas liittää maanisen laulutyylinsä keinuvan uhkaavaan RC-versiointiin. Tuloksena on lopun alkuja huuruisesti maalaileva teos, joka on hieno lopetus hieman keskinkertaiselle levylle.

Rotting Christ jatkaa siis omien ja uusien polkujen kulkemista 23 vuoden jälkeenkin. Vaikka AEALO ei aivan kohoa bändin klassikoiden tai voimakkaan Theogonian tasolle, tarjoaa se laadukasta tunteenpaloa niin yhtyeen vanhoille kuin uusille ystäville.