Metallica ampaisi supertähtien sarjaan vuonna 1991 ilmestyneellä mustakantisella, myös Black Albumina tunnetulla Metallica-albumillaan. Seuraavat reilut kaksi vuotta bändi vietti tien päällä, vetäen satoja keikkoja ympäri maailmaa ja kävi piipahtamassa Suomessakin kahteen otteeseen joulukuussa 1992 ja kesäkuussa 1993, jälkimmäisen ollessa allekirjoittaneen ensimmäinen Metallica-keikka ja elämys, joka jätti lähtemättömän vaikutuksen silloiseen 15-vuotiaaseen hevarin alkuun. Joulukuussa 1993 Metallica julkaisi massiivisen Live Shit: Binge & Purge -boksin, joka sisälsi kolme keikkaa: kolmen CD:n taltioinnin Mexico Cityn Sports Palacesta vuodelta 1993, kahden VHS-kasetin taltioinnin San Diegon Sports Arenalta vuodelta 1992 ja yhden VHS-kasetin Seattle Coliseumista vuodelta 1989. Samainen boksi julkaistiin uudelleen vuonna 2004 VHS-taltiointien päivittyessä DVD-formaattiin ja tämä uudelleenjulkaisu on nyt arvostelussa.

San Diegon keikka on niin kuvan- kuin äänenlaatunsakin puolesta huippuluokkaa. Randy Staubin stereomiksauksessa on runsaasti tilan tuntua ja kaikki instrumentit kuuluvat selkeästi ja kirkkaasti. Wayne Ishamin ohjaustyyli on välillä hektistä ja etenkin Enter Sandmanin ja Whiplashin aikana meinaa herkempi katsoja saada epilepsiakohtauksen, mutta suurimman osan ajasta kuvaus on loistavasti onnistunutta. Itse bändi on totaalisesti liekeissä ja settilista silkkaa murhaa, ensimmäistäkään huonoa biisiä ei joukkoon mahdu ja Jamesin kirosanoja ja alatyylin huumoria viljelevät välispiikit kirvoittivat meikäläisestä useammankin naurunpyrskähdyksen. Bändillä oli tuolloin ensimmäistä kertaa käytössään areenan keskelle sijoitettava timantinmuotoinen lava, joka tekee taltioinnin seuraamisesta entistä mielenkiintoisempaa, Larsin poukkoillessa kesken biisin yhdeltä rumpusetiltä toiselle ja soittaessaan rumpusoolo-osuudessaan Jamesin kanssa kilpaa. Ainoa napisemisen aihe lienee Jason Newstedin päästäminen laulumikin varteen biiseissä Whiplash, Seek and Destroy ja Creeping Death, mies kun ei ole läheskään Hetfieldin veroinen solisti.

Boksin toinen DVD on taltioitu Damaged Justice -kiertueella vuonna 1989 ja monien mielestä kyseessä on bändin paras audiovisuaalinen keikkataltiointi. Totta onkin, että tällä keikalla Metallica on vielä enemmän liekeissä, kuin San Diegossa ja joukossa on entistä enemmän vanhoja klassikkokappaleita. Hetfieldillä, Ulrichilla, Hammettilla ja Newstedillä on selkeästi hauskaa soittaessaan, bändin lavaenergia on uskomaton ja veikkaanpa, että ainakin Hetfield on ennen keikkaa nappaissut kaljan jos toisenkin. Ohjaustyyli on selkeämpää ja leikkauset maltillisempia, kuin San Diegon keikassa. Soundipuolellakin on onnistuttu hyvin, vaikka James "Jimbo" Bartonin stereomiksaus ei ylläkään tilantunnussa aivan samoihin sfääreihin, kuin Staubin San Diego -miksaus. Taiteelllisesti siis parempi, mutta teknisesti hieman heikompi, kuin San Diegon keikka. Kolmen CD-levyn taltiointi Meksikosta vuodelta 1993 on settilistan puolesta melkolailla samaa kauraa, kuin San Diegokin. Tuossa vaiheessa jo lähes kaksi vuotta kiertueella ollut bändi jaksaa yhä veivata energisesti ja pitää hauskaa lavalla, mutta kiertuerasitus alkaa jo kuulua läpi Hetfieldin äänestä. Mike Fraserin miksaamat soundit olisivat muuten lähes täydelliset, mutta välillä tuntuu siltä, että rummut ovat liian pinnassa haudaten basson alleen ja dominoiden äänimaailmaa melko ylivoimaisesti.

Kaiken kaikkiaan Live Shit: Binge & Purge on loistava dokumentointi Metallicasta uransa huipulla ja pakkohankinta yhtyeen faneille. Toki boksissa on omat pikku tekniset puutteensa, kuten esimerkiksi VHS-mastereiden siirtäminen suoraan DVD-muotoon ilman merkittävää remasterointia ja 5.1 -ääniraidan puuttuminen, mutta taiteellinen arvo on huipussaan, eikä Metallica ole tuon 90-luvun alkupuolen ajanjakson jälkeen oikeastaan kertaakaan yltänyt keikoilla samanlaisen täydellisen musiikillisen orgasmin aikaansaamiseen - ainakaan allekirjoittaneelle.