Ei tätä nyt oikein viitsisi edes sanoa, mutta menköön nyt tämän kerran: Mistä näitä gootteja oikein tulee?

Tämänkertainen, tietysti naislaulajavetoinen ja muodikkaan kevyesti konesoundein kuorrutettu melodista goottipoppista työstävä nelikko tulee Kreikasta. Elysion kuulostaa takapotkuisine dieettiheavyriffeineen ja köykäisesti säröttyine kitaroineen tuhottoman paljon Lacuna Coilin ja Evanescencen peesailijalta, eikä yhtään huonosti peesailekaan. Albumin tuotanto on viimeisen päälle napissa ja easy listening -biisit tulvivat suloisia, kertakäyttöisiä melodioita. Sopivan persoonallisesti laulava vokalistitar hallitsee äänimaisemaa lähes itsevaltiaan elkein ja kun neiti on laulusoundiltaan, tekniikaltaan ja jopa englannin ääntämykseltäänkin vaivatonta kuunneltavaa, niin voisi kuvitella, että levy-yhtiön olisi helppo muovata Elysionista menestyvä tuote. Kun kaiken kukkuraksi yhtye - ja erityisesti sen tumma kohtalotar Christianna - näyttää kliseisellä tavalla yhtä hyvältä kuin kuulostaakin, niin tie tähtiin pitäisi olla sitä myöten auki.

Mutta muilta osin mainiosti kasatussa paketissa on yksi paha probleema... tai oikeastaan kaksi, jos genren supertähtien tietoista apinoimista sellaisena haluaa pitää. Omaperäisyys on kuitenkin erittäin yliarvostettua, mutta se Elysionin konkreettinen pulma on itse biiseissä. Niin harkittuja, loistavasti tuotettuja, melodisesti näennäisen rikkaita ja kaavamaisen genren  muotosäännöt täyttäviä kuin Silent Screamin kappaleet ovatkin, henkilökohtaisesti voisin kuunnella ne viiteen kertaan ja joka kerta minusta tuntuisi, että kuulen biisit ensi kertaa. Ilmiötä voi varmaan kutsua kuuntelukestävyydeksikin, mutta pulmana minä sen näkisin, sillä kai biiseistä - tai edes niiden kertosäkeistä - pitäisi jäädä kuulijan mieleen jotain, jos hittejä jahdataan?