Belgialainen Dushan Petrossi on yksi niistä lukemattomista kitaristeista, jotka ammentavat innoituksensa Ritchie Blackmoren ja tämän ykkösopetuslapsen Yngwie J. Malmsteenin kikkakirjasta. Alkujaan Magic Kingdom -nimisessä power metal -yhtyeessä kannuksensa ansainnut ja siinä edelleenkin jatkava keihästäjä tuulettaa kovimpia neoklassisia sävellys- ja tilutusintojaan sivuprojektiyhtyeessään Iron Maskissa, joka sekin on osaltaan ehtinyt jo kolmanteen albumiinsa.

Kun otetaan huomioon, miten kapealla keinoarsenaalilla neoklassisen heavyn puitteissa joutuu toimimaan, on positiivisella tavalla erittäin yllättävää, kuinka verevää hevistelyä Iron Mask on kolmosalbumilleen saanut aikaan. Harmoninen molli soi tavallisen yllätyksettömästi, mutta Shadow Of The Red Baronin kappaleista löytyy ajatusta, tyylitajua ja draaman kaarta sen verran enemmän kuin keskimääräisellä Yngwien mallintajalla, että biisit jaksavat kantaa lajiin leipääntyneenkin kuulijan kyynisyyden kynnyksen ylitse. Yleensähän tällä kentällä raavitaan vain jotain kokoon sillä tekosyyllä, että saadaan jonkinlainen biisialusta, jonka päälle kitaristi saa soittaa ylipitkän, mauttoman ja arpeggioita vilisevän kitarasoolon. Vaan eipä onneksi Shadow Of The Red Baronilla. Tällä albumilla kappaleisiin on panostettu yhtä tai kahta riffi-ideaa enemmän. Kitaratilu on Dushan Petrossilla enimmäkseen luonteva osa biisien rakenteen kudosta, eikä kappaleen pääasia tai selkesti päälle liimattu "tähtihetki", mikä on poikkeuksellista ja hienoa. Biisit toki edustavat enemmistöltään melodisen heavyn tuttua ja turvallista osastoa, mutta ne ovat kliseisiä, mutta palavalla tunteella esitettyjä balladeja myöten tehty niin hyvin, että kelpaavat useinkin uusiutuvaan kuunteluun. Sovitukset ovat sulavia ja myös käheältä Russel Allenilta kuulostava vokalisti Götz "Valhalla Jr." Mohr miellyttää korvaa.

Kun perushyvä kakku vielä koristellaan kakkosbiisi Lostissa vierailevan puolijumalaisen Oliver Hartmannin laulusuorituksella, ruotsalaisen kultakorvan Jens Bogrenin viimeistelemällä äänimaailmalla ja ranskalaisen Eric Philippen tyylilleen lojaalilla, mutta kuitenkin bändille persoonallisella kansitaiteella, eipä paketista jää paljon natistavaa kriittisellekään kuulijalle.

Ei välttämättä mestariteos, mutta selkeästi parempaa keskiluokkaa kuitenkin.