Saksalaisen AtmOsfearin suurimmaksi ongelmaksi ei suinkaan nouse Fates Warningilta napattu ilmaisumuoto. Sitäkin suuremman tenkkapoon yhtyeelle aiheuttaa se tosiseikka, ettei AtmOsfear pysty antamaan muodolle tarpeeksi painavaa sisältöä.

Lähtökohdiltaan Zenith vaikuttaa lupaavalta progemetallilevytykseltä, joka ei tunnu olevan liian raskas, eikä myöskään liikaa omaan tekniseen näppäryyteen tuijottava voimannäyte. Heti alkajaisiksi AtmOsfear läväyttää tiskiin mukaansa tempaisevan Loss of Hopen, jossa progemetallin jaloimmat piirteet yhdistyvät tarttuvaan kertosäemelodiaan. Loss of Hopea seuraava 12-minuuttinen Generations menettelee vielä jotenkuten, mutta levyn edetessä keitos alkaa laimentua uhkaavasti pala palalta. Kun levyllä on mittaa 71 minuuttia, kuvastaa se melko hyvin millaisessa pulassa yhtye on Zenithin loppumetreillä.

Kokonaisuus on siloteltu niin tasaiseksi, ettei siihen ole jäänyt särmiä, joista kuulija voisi ottaa kiinni. Heti kun muutamia potentiaalisia neroudenvälähdyksiä jostain ilmaantuu, ne katoavat lähes yhtä nopeasti kuin ovat ilmaantuneet, lipuen takaisin tasaiseen, mutta sinänsä miellyttävältä kuulostavaan äänivirtaan. Tämä käy hyvin ilmi levyn loppuun säästetystä 29-minuuttisesta jättieepoksesta Spiral of Pain. Muutamista hyvistä ideoista huolimatta yhtyeen panokset eivät riitä näin mittavan teoksen täysipainoiseen toteuttamiseen. Loppuvaikutelmaksi jää tuntemus siitä kuin yhtye olisi luottanut siihen, että pari levyn alkupuolelle sijoitettua ässäkappaletta riittäisivät kantamaan niiden aikaansaaman vaikutelman kiekon loppuun asti.

Hämmästyttävintä Zenithissä on, että näinkin paljon tyhjyyttä kumisevan materiaalin kuunteleminen ei tunnu yhtä pitkäpiimäiseltä kuin mitä levyn yli 70-minuuttinen kestoaika antaisi ymmärtää. Taito se on sekin.