Jos levyjä pisteytettäisiin puhtaasti sen mukaan kuinka laskelmoiduilta ne kuulostavat, ansaitsisi The Isolation Game täyden kympin ja pääkallomerkin kaupan päälle. Italialainen pienbändi Disarmonia Mundi pyrkii kaikesta päätellen oman maansa Sonic Syndicateksi.

Kymmenisen vuotta sitten perustettu bändi on ehtinyt neljänteen täyspitkään levytykseensä asti ja tyylilajiksi on hiotunut nopeatempoinen melodinen metalli. Aineksia on lainailtu modernien metallisuuntausten kavalkadista, aina thrashista, melodeathista kuin keveämmän ilmaisun melobändeistäkin. Jossain määrin yhtyettä kai voisi kuvailla sekoitukseksi Hypocrisyä ja jo edellä mainittua Sonic Syndicatea.

Teknisesti, sävellyksellisesti ja soundillisesti Eristyspeli on priimaa jälkeä. Soitto on hallittua, tarkkaa ja tiukkaa, eikä auta kieltää viimeisen päälle viritettyjä soundeja. Pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta jälki on laadukasta kaikin puolin. Laulutyö puolestaan on jaettu geneeriseen rääkynään ja örinään, sekä kokonaisuuteen sopimattomiin puhtaisiin "tunteikkaisiin" lauluihin. Osaavaa jälkeä kyllä, mutta yhteensopivuus on luokkaa banaani jäätiköllä.

Lopussa katse kääntyykin itse kappalemateriaaliin. Biisit ovat paikoin hyvää mäiskettä, ja kuten sanottua, kipakasti vedettyä, mutta toisaalta niin ällöimelää ja hittihakuista MTV-metallia, että heikompaa huimaa. Niin hyvää kuin bändin tekninen toteutus muilta osin onkin, käy bändin keinotekoisuus paikoin liki oksettamaan. Ei kuitenkaan epäilystkään sen suhteen etteikö Disarmonia Mundille olisi tilausta tässäkin maassa.