Belgialainen My Lament on yhtye, joka ei jätä paljonkaan arvailujen varaan. Kitaraharmoniat leikkaavat läpi Broken Leafilta heti intron jälkeen tunnistettavasti - itse asiassa kyseinen kappale tuntuu melkein siltä, että koko biisin kannattelu jää yhdelle onnistuneelle liidiharmonialle. Laulu on läpi levyn puhetta tai puolittaista örinää. Riffit ovat puisevia ja biisit rakenteellisesti polveilevia. Yleistunnelmassa onkin jotain samaa kuin Novembers Doomilla. Ymmärsitte oikein, Broken Leaf on deathdoomin rehellistä kakkosdivisioonaa.

"Rikkinäistä puunlehteä" esittävästä kannesta lähtien Broken Leaf on levy, joka varoo astumasta lähellekään tyylilajinsa rajoja. My Damnation Deep on lätyn ärhäkämpää ja samalla myös tylsintä materiaalia. Etenkin biisin niin sanottu kertosäe on myötähäpeää herättävää kamaa. Novembers Doom -laulaja Paul Kuhrin tavoin tarkkaan artikuloiva My Lament -vokalisti Bert De Visscher ei äänensä puolesta myöskään toden totta ole minuun makuuni. Äijän äänessä ei ole tunnetta meinaan nimeksikään. Eipä Broken Leafia muutenkaan kehtaisi tunteikkaaksi kiekoksi sanoa. Ainakaan jos laiskuutta ei laske tunteeksi.

Shepherd Of Sorrow'n purevia liidiharmonioita ja Silent Nightsin tunnelmallista näppäilyä lukuun ottamatta levyllä ei ole ainuttakaan hetkeä, joka jäisi positiivisella tavalla mieleen. Toki albumilla on lähes yhtä vähän myös varsinaisesti heikkoja teemoja, mutta tasapaksuudella ei valitettavasti näissä kekkereissä korkeimmalle korokkeelle nousta. Päätösraita Vilest Of Men kannattaa tosin kuunnella jo ihan sen vuoksi, että sen jäykemmin tai jähmeämmin liikkuvaa biisiä en ainakaan minä ole kuullut aikoihin.