Ipecacilta on aina totuttu saamaan jotakin aivan muuta kuin sitä tavallisinta humppaa, ja niinpä tuottelias (14 levyä kymmenessä vuodessa) Zu on myös varsin häröilevä kollektiivi. Saksofonisti Luca T. Maista, basisti Massimo Pupillosta ja rumpali/kosketinsoittaja Jacopo Battagliasta koostuva yhtye antaa Carboniferousilla jokaiselle jäsenelleen paljon liikkumatilaa, ja niinpä genre-soppa on valmis.

Joskus levy kuulostaa Alamaailman vasaroiden jazz/instrumentaali/möly-groovelta, mutta Zulla on paljon abstraktimpi näkemys musiikkiin. Kikkailevat tempot ja rytmit täytetään kakofonisella äänivallilla ja improvisoinnilla, jossa etenkin Main moneen taipuva saksofoni on suuressa roolissa. Vaikka Carboniferousin kappaleissa on selkeitä rakenteita ja eteenpäin vievää dynamiikkaa, kääntyy levy kuitenkin loppupuolella jo liian topatuksi ja vaikeaksi lähestyttäväksi. Yhtyeellä ei tunnu olevan enää käyttökelpoisia ideoita hallussaan – tai ainakaan ne ideat eivät välity kuulijan korviin.

Carboniferousin onnenhetket ovatkin ne muutamat visionkirkastumiset, jolloin huomaa Zulla olevan jotakin todellista sanottavaa. Beata Visceran viidakkotunnelmoinnit ja laaja-alaiset perkussiot saavat musiikin kuulostamaan lähes svengaavalta, ja Mike Pattonin äänivierailu niin mongerruksen kuin kuulaan laulannan saralla Soulympicsissa terävöittää instrumentaalina vellovaa musiikkia tehokkaasti. Myös Obsidianin soundtrack-henkinen eeppisyys on syytä mainita plussataulukossa.

Zun maailma tuntuu vaativan oman mielentilansa tai tiettyjä nautintoaineita auetakseen. Yhtyeellä on taitoa, energiaa ja varmasti sitä näkemystäkin, mutta harva mieli liikkuu tämän trion kanssa samoilla linjoilla.