|
01. The Story Of Love
02. We've Jihad Enough
03. Falling Houses
04. The Man With A Plan
05. Hare Kristians
06. Wake The Nations
07. God In Heaven
08. Peace On Earth
09. Mystery
10. Cell Phone Freaks
11. Livin' Large
12. 7 Eleven People
13. Saints And Heroes
14. Waiting For Your Love
15. Every Day Is Precious
16. Come Together
17. Sing
18. Freedom |
Sammy Hagarin suvussa on muitakin lahjakkaita muusikoita kuin ex-Van Halen -laulaja itse. Serkkupoika Ken Tamplin on ilmeisesti myös imenyt hard rockin olennaisen olemuksen jo äidinmaidossaan, koska herralta sujuu musiikkilaadun säveltäminen, kitarointi ja lauleskelu harvinaislaatuisen mallikkaasti jo 13:nnen täyspitkän verran. Näköjään myös herran avut on huomattu melko laajalla rintamalla, koska otsikkosana "Friends" käsittää yli 10-päisen soittajakatraan, jotka vierailevat levyllä lähinnä kitaran varressa. Onhan se kiva että on kavereita kuten esim. Reb Beach (Winger, Whitesnake), Marty Friedman (Cacophony, Megadeth) ja vaikkapa Doug Aldridge (Dio, Whitesnake). Kiva että on ystäviä, kelpaisi kyllä minullekin.
Kuten jo sanottu, Wake the Nations on puhdasveristä hard rockia, tyylillisesti ehkä siellä Whitesnaken, Extremen ja White Lionin suunnalla. Biisit ovat järjestään niin hyviä, ettei 80-minuuttista levyä kuunnellessa ehdi kyllästyä meininkiin pätkääkään. Sormet naputtavat pöydän pintaa ja jalka polkee huomaamatta tahtia. Erikoismaininnan biiseissä ansaitsevat erittäin tarttuvat kertosäkeet ja huipputasoa olevat kitarasoolot, joissa huomaa miksi vierailijat ovat maailman kärkitasoa olevia hard rock-kitaristeja. Sounditkin ovat kautta levyn erinomaiset, kuten näin ”tuotetussa” musiikissa on tapana olla.
Kuten jokaisessa liian täydellisessä levyssä, tässäkin on omat kompastuskivensä. Kun musiikki edustaa huippuunsa viritettyä tuotantoa ja fiilistä, sanoituksissa mennäänkin sitten alta riman ja roimasti. En tarkoita että ne olisivat mitenkään lapselliset tai huonosti sovitettuja, mutta kun se on täydellistä krisnuideologian tuputtamista, menee allekirjoittaneelta pasmat sekaisin. Olen tainnut aikaisemminkin mainita sen että minusta kahta asiaa ei pidä sekoittaa, rockmusiikkia ja kristillistä saarnaamista. Jykevät rockriffit ja syntisen reipas meno eivät sovi siihen että puhutaan Taivaan Isästä ja Jeesuksesta joka pelastaa maailman. Se on vähän sama kuin tekisi kermaleivoksia, jota olisi täytetty lihakeitolla. Vakava asia on pilattu rockin kevytmielisellä olemuksella. Ei hyvä, ei hyvä ollenkaan.
Noh, tykkää kuka tykkää. Musiikki oli kerrassaan niin hyvää, että annetaan tämän kerran mennä läpi sormien. Väkisinkin tämä levy sinne autosoittimeen eksyy fiiliksiensä puolesta, ei voi mitään. Ja sen on merkki lähes täydellisestä onnistumisesta, johon hyvin harva hard rockin esittäjä enää pystyy tällä tavalla, vanhat konkarit mukaan lukien.
10.06.2003, Marko Heino |
|
