While Heaven Weptin historia alkaa niinkin kaukaa menneisyydestä kuin vuodesta 1989. Tuolloin kitaristi-pääjehu Tom Phillips perusti bändin nimeltä Dream Wytch. Pari vuotta myöhemmin nimi vaihtui nykyiseen. Bändin debyyttilevy julkaistiin lopulta vuonna 1998. Juuri ilmestynyt Vast Oceans Lachrymose on vasta yhtyeen kolmas albumi, eli WHW:in julkaisutahdin voisi sanoa olleen verkkainen. Aiemmilta levyiltä ja etenkin debyytiltä tutuksi tulleesta verkkaisesta temposta on Vast Oceans Lachrymosella puolestaan kiristetty hiukan ripeämpään suuntaan. Lopputuloksena onkin komeaa ja ylvään uljasta eeppistä heavy metalia.

Levy käynnistyy voimakkaasti lähes 16-minuuttisen The Furthest Shoren voimin. Varsin polveileva kappale onkin ohi hujauksessa, sillä se sisältää reilusti tarttuvia riffejä ja kitaramelodioita. Myös tuore vokalisti Rain Irving pääsee näyttäämään osaamistaan biisissä. The Furthest Shore on itse asiassa vähän kuin koko levy pienoismitassa, ja jos joku odotti levyltä doom metalia, niin yllättyy varmasti. Biisistä löytyy niin rivakampaa riffittelyä, akustista väliosaa kuin pitkää instrumentaaliosaakin, jonka aikana kitaraharmoniat ottavat vetovuoron. Vast Oceans Lachrymose on ehdottomasti lähempänä eeppistä power/heavy metalia kuin mitään muuta. Ainakin itse otin tämän pienoisen muutoksen ilolla vastaan.

Kakkosraita To Wander the Voidista jäävät ensimmäisenä mieleen kertosäkeen naanaa-hoilotukset, Living Sepulchresta ehkä pieni kiirehtiminen ja Vesselistä kaunis akustinen intro, tasapainoisuus ja monipuolisuus. Ennen kaikkea levyn neljä ensimmäistä kappaletta ovat kuitenkin laadukasta, antaumuksellista ja iskevää eeppistä metallia. Nimibiisin tärähtäessä soimaan huomaan kuitenkin joka kerta, että Vast Oceans Lachrymose on biisijärjestyksensä vuoksi hieman epätasapainoinen kokonaisuus. Ensinnäkin levyn kaksi viimeistä raitaa ovat instrumentaaleja. Levyn ensimmäinen biisi kellottaa vuorostaan yli kolmasosan koko levyn kestosta. Ja kun levyn mitasta viimeiset kahdeksan minuuttia todellakin vedetään instrumentaalisti - nimiraidan osalta sentään vielä normaalein bändisoittimin ennen Epiloguen ambient-outroa - tuntuu levy loppuvan käytännössä jo neljän kappaleen ja vajaan 35 minuutin jälkeen.

Tämä kertoo osaltaan toki levyn laadukkuudesta, kun sille jää kaipaamaan enemmän kappaleita, mutta hieman toisenlaisella biisijärjestyksellä albumista olisi saattanut jäädä vieläkin vakuuttavampi kokonaiskuva. En oikein osaa sanoa, mitä muuta jään levyltä kaipaamaan. Ehkä lätty tuntuu ajoittain musiikillisesti jopa liian hallitulta, minkä vuoksi sille toivoisi ehkä hieman paljaampaa ja raaempaa tunnetta. Esimerkiksi Irvingin laulussa voisi joskus olla hieman lisää räkää ja rosoa. Näistä pakolla keksityistä puutteistaan huolimatta Vast Oceans Lachrymose on äärettömän nautittava heavy metal -kiekko.