Pythian Beneath The Veiled Embracen kaltaisiin levyihin on uskomattoman hienoa törmätä niin arvostelijana kuin musiikinharrastajana. Harvoin vastaan tulee yhtyettä, joka olisi debyyttilevyllään valmis paketti niin kappaleiltaan, imagoltaan, ulkoasultaan kuin tuotantonsa puolesta. Jo heti levyn ensitahdeista alkaen on selvää, että Pythiassa on kyse jostain ainutlaatuisesta ja pitkäjänteisestä yhtyeestä, eikä mistään tähdenlennosta. 

Brittein saarten metallipiireissä Pythia edustaa harvinaista siipeä edustamansa tyylin puolesta. Sinfonista goottimetallia ja eurooppalaista powermetallia yhteen naittava Pythia on suodattanut lajityyppien parhaimmat ominaisuudet sulavaksi kokonaisuudeksi, joka haastaa kerralla monet genrensä vakiintuneet ykkösnimet.

Loppuun asti hiotun soittotaidon ja loistavien kappaleidensa ohella Pythian suurin valttikortti on Tarja Turusen ja Kate Bushin välimuodolta kuulostava laulusolisti Emily Alice Ovenden, jonka ääni taipuu viekoittelevasta seireenistä häikäisevään sopraanoon. Vahvasta melodisuudesta huolimatta kreikkalaisen jumalattaren mukaan nimetty Pythia ei ole pureksinut kappaleitaan aivan loppuun, minkä johdosta Beneath The Veiled Embrace kestää trendigoottimetallibändien tehtailemaa listamusiikkia pidempään kuuntelua.

Vaikka Pythian kappaleiden lyriikat ovat tuttua kuvastoa fantasiatarinoista ja mytologioista, tekee sinfonisen mahtipontisuuden pukeminen powermetalliin kappaleista monta pykälää kiinnostavampaa kuunneltavaa. Jo levyn avauskappaleesta Sweet Cantation lähtien on selvää, että Pythia on tekemässä selvää jälkeä, jossa kohkataan täydellä vaihteella anteeksipyytelemättä. Hittipotentiaalia löytyy tarttuvasta, singlenäkin julkaistusta kappaleesta Sarah (Bury Me), jonka vahva melodisuus iskostuu välittömästi tajuntaan. On hämmästyttävää miten paljon erilaisia kerroksia yhtye on saanut ujutettua näinkin suoraviivaiselta vaikuttavaan kappaleeseen.

Progressiivisempi ja mahtipontisempi vaihde isketään silmään Tristanissa, joka tahtivaihteluistaan huolimatta kuulostaa luontevalta, lähinnä Ovendenin kaihoisan vokalisoinnin ja lievän kelttitunnelman ansiosta. Lähes puhdasveristä powermetallia paiskotaan satulakompin siivittämässä Ride For Gloryssa, joka poikkeaa lajityypistä yllätyksellisen naisnäkökulmansa ansiosta.

My Pale Prince astuu häpeilemättömästi Nightwishin tontille ja sokkotestissä kappale saattaisi mennä hyvinkin läpi Holopaisen ja kumppaneiden unohdettuna helmenä. Muuta materiaalia heikompaa antia edustaa kiekon puoliväliin sijoitettu Eternal Darkness, jota vaivaa lievä täytepalamainen vaikutelma. Jokainen mestarielokuvakin vaatii suvantokohtia toimiakseen täysipainoisesti ja Beneath The Veiled Embracen vahva yleistaso palautuu ennalleen ainoaa notkahdustaan seuraavassa What You Wish Forissa.

Yksi kiekon vaikuttavimmista kappaleista on epäilemättä Oedipus, jonka tuttu tarina lauletaan selkäpiissä tuntuvasti äidin näkökulmasta. Tulkinnasta ei puutu melodraamaa, jota tehostaa hienosti orkestroidut koskettimet. Neoklassisilla vaikutteilla koristetun powermetallin maailmaan palataan nopeatempoisella Army Of The Damnedilla, jonka loppuun ryhmä on saanut vierailevaksi ääneksi veteraaninäyttelijä Brian Blessedin.

Kelttivaikutteinen No Compromise kuljettaa levyn tyylipuhtaasti loppuun, leikitellen ilmavan ilmaisun ja orkestraalisen pauhun välisillä kontrasteilla. Päätöskappaleena se on komea lopetus levylle, jota voidaan pitää kokonaisuutena upeana uranavauksena.

Pythialta on lupa odottaa suuria. Oikeastaan ainoa asia, joka saattaa estää sitä nousemasta sinfonisten goottimetallibändien kärkikastiin, on rajalliset markkinointiresurssit omaava pienlevymerkki. Varmaa kuitenkin on, että näin vahvan debyytin kuullessaan nimekkäämmät levymerkit ovat valmiita kosimaan Pythiaa talliinsa. Ja omalta osaltani voin sanoa, että Beneath The Veiled Embrace on vuoden 2009 parhaimman tulokkaan tekemä levy. Eikä mikä tahansa levy: Vuoden levy.