Ruotsin Ångessa vaikuttaa manga-sarjakuvista nimensä plokannut tAKiDA, jonka moderni jenkkirock, joka myös "post-grungena" tunnetaan, kestää yhtyeen kolmannella The Darker Instinct -nimeä kantavalla albumilla vertailun mihin tahansa lajin miljoonia myyvistä suuruuksista. Yhtye kuulostaa amerikkalaisemmalta kuin valtamerentakaiset virkaveljensä, sillä erotuksella, että tAKiDAn hittihakuiset vedot ovat jenkkien vastaavia parempia ja tiiviisti hittimuotissa pysyvien hurrien rokkauksessa on kautta linjan vähemmän tyhjäkäyntiä kuin lajin amerikkalaissankareilla, joiden levyillä on yleensä liikaa fillerikamaa.

tAKiDAn vahvuus on sen melodioissa, joista löytyy simppeliä ja äärikaupallista koukkua niin tolkuttomasti, että on kumma, jos bändi tulee pysymään jenkkienkään kaupallisen tutkan alapuolella enää kovin pitkään. Tiedän kyllä, että eurooppalaisbändin yritys myydä post-grungea amerikkalaisille on verrattavissa niihin kuuluisiin jääkaappeihin ja eskimoihin, mutta tAKiDA nyt vain on niin kiistattoman hyvä. Rockeimmillaan bändi liikkuu loistavan Shinedownin ja järjenvastaisia levymääriä myyvän Nickelbackin tarttuvuus- ja raskauslukemissa ja popahtavammissa, toisinaan jousinkin paisutelluissa mahtislovareissa puolestaan lajin hallityseva maailmanmestari 3 Doors Down saa kohta tosissaan pelätä valtaistuimensa kaatuvan.

Tämänsorttista melodista angstailua voi kaupustella ainostaan uskottavasti räytyvällä vokalistilla ja toisinaan pelkästään sellainen riittää hurjiin myynteihin, vaikka musiikissa itsessään ei niin valtavasti ajatusta olisikaan. Kysykää vaikka Staindilta, ellette usko. Niinpä en näe silläkään sektorilla syytä miksei tAKiDA löisi läpi, sillä värisevästi, syvän melodisesti ja kuulijalle saakka välittyvällä tunteella laulavan Robert Petterssonin tuskailu on tässä lajissa täydellisen uskottavaa, muistuttaen valittavimmillaan juurikin Staindin Aaron Lewisin ja toisaalta rockeimmillaan Creedin Scott Stappin ulosantia.

tAKiDA ei eksy raskaimmillaankaan ulos genrekarsinastaan, vaan sen ajoittainen metallisuus on ammennettu kaupallisen modernin jenkkimetallin puolelta, joten jos jo edellä mainittuihin viitebändeihin lisätään vielä aavistuksen raskaammat Breaking Benjamin ja Red, niin tAKiDAn potentiaalinen kohdeyleisö alkaa olla haarukoitu.

Pelkästään Euroopan markkinoille ei kannata tällä musalla edes keskittyä ja ellei tAKiDAsta tule genreen uusi superstara, vika on joko puolen miljoonan dollarin videon puutoksesta tai siitä, että jenkkiyleisö on sekä typerää että sisäänpäin kääntynyttä. Omassa lajissaan täydellisen virheetön tAKiDA edustaa, kuulijan asenteesta kaupallista rockia kohtaan riippuen, corporate rockia pahimmillaan tai parhaimmillaan.