Hyvää musiikkia ei ole koskaan liikaa, eikä etenkään marginaalisemman osaston sisällä. Tämä pätee myös brutaalimman tyylisuunnan death metaliin, jossa yrittäjiä riittää ruohonjuuritasolta isoihin bändeihin asti, mutta jossa uudet, suorastaan ällikällä lyövät ovat sitäkin harvemmassa. Vuonna 2002 perustettu hollantilainen Vermin tekee parhaansa yrityksessään, mutta kolmoslevy Define : Divine jää kaikesta huolimatta lähinnä vain yritykseksi.

Sanaleikkihenkisesti nimetty D:D on päällisin puolin maukkaasti tehtyä, hyvillä soundeilla varustettua brutaalia kuoloa, jolla olisi kaikesta päätellen rahkeita myös persuksien potkimiseen isojen poikien liigassa. Mutta kaikesta päätellen potentiaali on hukattu kaiken muun keskellä ja lopussa on kapsahdettu katajaan. Heti alussa levy starttaa käyntiin murhaavan raskaasti, kuin osoittaen, että bändi osaa brutalisoinnin taidon niin hitaasti kuin keskitempoisesti. Sitten touhu lässähtää vain nopeatempoisen nujakoinnin ympärillä pyörimiseen ja lopputulos muistuttaa perinteiden päälle ymmärtävää, mutta sitä taitamatonta perusluokan tekijää.

Parhaimmillaan Vermin kuulostaa ankaralta, brutaalilta ja tiukalta yhtyeeltä, jonka kanssa viihtyisi kauemminkin. Mutta sitten isketään tusinariffi jos toinenkin ja homma valuu sormien välistä yhdeksi tavanomaiseksi brutalobändiksi muiden joukossa. Plussaa on annettava kuitenkin intensiivisyydestä ja herkullisista soundeista. Bändi kuulostaa raskaalta kautta linjan. Niin jykevästi takovat rummut kuin rouheasti soiva kitarakin ovat miellyttävää kuultavaa ja laulajan perushyvä örinä sopii touhuun maittavasti.

D:D on parhaimmillaan miltei erinomaista, mutta valitettavasti samalla liian suurelta osin vain hyvin tehtyä huttua ilman suurempaa viehätystä. Potkua ja potentiaalia on, mutta suunta tuntuu olevan hieman hakusessa, maalista puhumattakaan.