Urgehalin edellisen studioalbumin, vuonna 2006 ilmestyneen Goatcraft Tormentin avasi karjaisu: "This is Satanic Black Metal". Kenties bändi olisi voinut luottaa siihen, että kuuntelija tekee asiasta lopulta saman johtopäätöksen. Tätä paikkansa pitävää määritelmää vasaroidaankin kuuntelijan kalloon Ikonoklastilla enää musiikillisesti. Promokirjeen mukaan bändi esittää ylpeänä perinteistä norjalaista black metalia, ja rivien välissä asusteleva promoottorin perkele yrittää näemmä istuttaa Urgehalia jonkinlaisen kulttiyhtyeen tai genreä määritelleen bändin asemaan. Urgehal julkaisi toki ensimmäisen demonsa jo vuonna 1994. Mutta niin julkaisi aika moni muukin norjalainen black metal -bändi.

Jos norjalaisella tavalla itseriittoinen ja jossain määrin sisäsiittoinen black metal kuitenkin maistuu, Ikonoklastilla sellaista kuuntelijalle tarjoillaan. Ikonoklast on jo Urgehalin kuudes täyspitkä albumi ja ainakaan tähän nähden se ei ole erityisen onnistunut tapaus. Bändin yli 15 vuoden kokemus kuuluu kieltämättä siinä, kuinka kivuttomasti kappaleet eteenpäin rullaavat, mutta millään tavalla omaleimaista tai mieleenpainuvaa en sanoisi yhtyeen musiikin olevan. Kun soundit ovat vielä toimivuudestaan huolimatta tavanomaiset, ei Urgehalin paikka ole sen enempää brutaalin Gorgorothin, koukuttavasti rokkaavan Satyriconin kuin minkään muunkaan todellisen legendan rinnalla.

Kuten keskitempoinen päätösraita, Sopor Necrosanctus osoittaa, tuntuu Urgehal menevän pilalle nopeammassa tempossa kiristellessään. Myös Dødelagtissa on hitaampina hetkinä sopivaa rokkaavuutta, ja myös riffeistä tuntuu löytyvän tällöin enemmän ideaa. Nopeammat riffit ovat valitettavan puuduttavaa sahausta, kenties hivenen thrash-vibaista Approaching Doomia lukuun ottamatta. Varsinaiset huippukohdat ovat tällä levyllä kuitenkin vähissä. Siksipä Ikonoklast on norjalaisen black metalin saralla ennemmin perusasioista muistuttavaa juurihoitoa kuin hienouksia esiin tuovaa hammaskiilteen hiomista.