World Painted Blood ei ole välttämättä vuoden paras thrash-levy, mutta se on luultavasti parasta mitä bändi on tehnyt sitten vuoden 1990 Season in the Abyss -levyn. Tekeleen, jonka voinee jo nykyään laskea moderniksi thrash-klassikoksi. Tämä siitäkin huolimatta, että allekirjoittanut kuuluu siihen ryhmään, joka pitää myös Divine Interventionin (1994) ja Christ Illusionin (2006) välisestä aikakaudesta.

World Painted Blood, tuttavallisemmin WPB, ei ole hyväsoundinen levy. Se ei ole myöskään musikaalisesti mikään Reign in Blood II. Mutta laadukas Slayer-levytys se on silti ja tuokin mieleen lähinnä sukulaisuussuhteet jo edellä mainittuun Seasonsiin sekä Divine Interventioniin. Siinä missä vertailu levyjen välillä on tavallaan täysin turhaa, on se myös näin iäkkäiden bändien kohdalla jossain määrin välttämätöntä. Vaan kulttuurielitismi sikseen ja levy kriittiseen tarkasteluun omana itsenään.

Slayer on yksi niistä harvoista bändeistä, joiden suhteen koen olevani puolisokea fani. Niinpä odotukset ovat aina kovat, mutta kuuroksi nekään eivät tee. Kun yhtye on jo notkahduksensa kertaalleen tai pariin otteeseen tehnyt ja niistä jo hiljalleen noussut, onkin yllätys miten WPB kokonaisuutena kolahtaa. Olkootkin, että odotukset nousivat jo hittibiisi Psychopathy Redin kohdalla älyttömiin korkeuksiin ja laskivat sieltä vain vähän myöhemmin esiteltyjen nettimaistiaisten myötä.

Mutta mitä useamman kuuntelun on ehtinyt WPB:lle antaa, sitä vahvemmiksi ovat ajatukset ja tunteet levyn suhteen kasvaneet. Makuasioista voidaan kiistellä maailman loppuun asti, mutta heikoimmista kohdistaankin huolimatta levy puolustautuu sillä seikalla, ettei huonoja, tai edes keskivertoisia biisejä ole mahtunut mukaan. Vaikka jotkut riffit kuulostavatkin siltä, että parempaakin olisi voinut tarjota, hivelee levy silti makuhermoja odottamattoman hienosti ja addiktoivasti.

Levyn aloittava nimikkobiisi vie heti mukanaan ja sitä seuraavat Unit 731 ja Snuff ovat niin perusvarmaa Slayeria kuin olla ja voi, joista etenkin jälkimmäinen tuo mieleen DI:n enemmän kuin vähän. Nelosena soiva Beauty Through Order taas on kuin aikamatka South of Heavenin ja Seasonsin maisemiin hitaammalla vedollaan. Kappale jakaa mielipiteitä, mutta allekirjoittanut nostaa sen levyn parhaimmistoon helposti.

Kun liki punkahtavasti soiva Hate Worldwide starttaa käyntiin, alkaa jalka polkea kuin itsestään. Alle kolmen minuutin rallit kun ovat Slayerilla liki takuuvarmoja hittejä. Samaa rataa jatkaa puolivälin Public Display of Dismemberment, joka levyn toisiksi lyhyimpänä vetona tarjoaa maittavan annoksen aggressiota - slayermaisia sooloja unohtamatta. Seitsemäs raita Human Strain on modernimpaa Slayeria, mutta siten kuin se olisi DI:ltä yli jäänyt sävellys.

Uudempaa, vähemmän nopeaa mäiskettä tarjotaan myös tasavarman Americon-vedon voimin. Toimiva biisi jää kuitenkin jalkoihin sitä seuraavan hittibiisin toimesta. Psychopathy Red on nimittäin se biisi, joka levyltä vakuutti ensimmäisenä ja sitä se tekee yhä edelleen. Kyseessä onkin allekirjoittaneen kirjoissa yksi parhaimmista Slayer-biiseistä ikinä. Laatu on sitä tasoa, mielestäni, että se voisi olla hyvin vaikka Reign in Bloodin kadoksissa ollut bonusraita! Toisaalta, mitään vähäisempää "kunnianosoitusta" ei yksi maailman brutaaleimmista sarjamurhaajista voisi ansaita.

Levyn parhaimman raidan jälkeen on pettymys väistämätön, kun luvassa on hidas ja fiilistelevä Playing With Dolls. Jollain tavalla Dead Skin Maskin mieleen tuova raita on tavallaan kiinnostava, mutta kenties kuitenkin levyn vähiten iskevä biisi. Kun levy viimein lopetetaan, on luvassa napakka niskalaukaus, Not of This God.

Vaan entäpä itse parjattu tuotanto ja kultasormi Rick Rubinin valvova silmä? Kuten sanottua, WPB:n soundit eivät ole kovinkaan kaksiset. Eivät ainakaan "perinteisessä" mielessä tai siinä yhteydessä mitä ehkä Slayerilta on totuttu odottamaan. Mutta ne ovat omassa kontekstissaan sopivat ja biiseihin istuvat. Kolhoksi, luisevaksi ja röpöiseksi luonnehdittavaa kitarasoundia voisi paikoin pitää jopa heikkona ja ontuvana, mutta etenkin sooloissa ja tietyissä riffeissä soundit tuntuvat olevan varsinainen nappivalinta. Poissa ovat myös "triggerisoundiselta" kuulostavat patteristot ja Lombardon soitto kuulostaakin miellyttävän orgaaniselta että luonnolliselta.

Homman viimeistelevät Arayan kipakasti syljettävät vokalisoinnit, jotka osoittavat hyvin miehen olevan verevässä kunnossa iästään huolimatta. Laulusuorituksissa on jotain sellaista mikä tuo mieleen Reign in Bloodin ja sitähän ei voi pitää huonona asiana missään mielessä.

Sisäinen fanipoika on puhunut ja nostaakin Slayerin vuoden 2009 tekeleen yhdeksi vuoden parhaista levyistä. Lienee kai sanomattakin selvää, että jokaiselle Slayer-fanittajalle levy on pakkohankinta ja muillekin vähintään kuulemisen arvoinen tapaus.