Jyväskylän hiimailijat jatkavat vahvaa taivaltaan neljännen albuminsa New Moonin toimiessa käsikassarana. Melodinen ja raskaan tuomiollinen fiilistely on aiemmin uponnut kuin piika kaivoon, joten odotukset ovat levy toisensa jälkeen olleet entistä korkeammat. Huolimatta hitaasta avautumisesta ja toistokertojen määrästä New Moon ei aiheuta aivan yhtä suuria riepotteluja pään sisällä kuin vaikka bändin debyytti tai edeltäjänsä Hope. Myöskin sortuminen levyn mahtavan ennakko-teaserin kuunteluun hieman alensi lopullisen tuotoksen hienoutta sen jäätyä hieman odotuksista. Viimevuotinen Plague of Butterflies -mcd oli reilun puolituntisen taiteilunsa vuoksi iso pähkinä nieltäväksi, joten verrattaen pienempinä paloina nautittuna New Moonin lähestyminen on sentään helpompaa.

Ainoaksi epäkohdaksi hienon tuotannon keskellä jää oikeastaan se, etteivät biisit ole aivan niin kaikkivoipaisia, kokonaisvaltaisia ja alusta loppuunsa hallitsevia kuin toivoa saattaisi. Vanhat ja hyväksi havaitut lääkkeet silti purevat, joten paljon nieleskeltävää tässäkin riittää. Uuttakin sarkaa on kynnetty tuoreempien elementtien ja tyylivariaatioiden keinoin, mutta ne todelliset ”korvakarkkisessiot” saisivat jatkua aina kerralla pidempäänkin sekä niin sanotusti kasvaa eeppisempiin mittoihin ja vuotaa yli lopulta äyräidensä. Joka tapauksessa jälleen kerran vivahderikas, innoittava, raskas, viihdyttävä ja ennen kaikkea toimiva levy tältä hienolta retkueelta.

These Woods Breathe Evil on avausbiisinä turvallinen, suht maukas, mutta ehkä hitusen väritön. Parasta virettä toki viritellään jo heti Falling Worldissa, jossa bändille ominainen kirkkaan kuulas kitaramelodia nappaa niskalenkkiinsä taatun varmasti. Ihastuttavan kaihoisine tunnelmineen biisi nousee albumin kärkikastiin. Tähän kipaleeseen ei heti kyllästy. Rauhallisempaa taivastelua varsin miellyttävästi uhkuva Sleepless Swans menee myös perusvarmaan StS-kastiin. And Heavens Cried Blood jatkaa bändille tuttua lämpimän romanttista tunnelmointia, jossa junnaavan kerronnallinen riffi kertoo tuhat sanaa enemmän kuin lyriikat itse. Tutun murinan ja puhtaiden lisäksi Mikko Kotamäki käyttää ”bläkähtäviä” ärinöitä monessa kappaleessa huomattavasti aiempaa runsaammin.

Horror-saagaa jatkava Lights On the Lake menee ehdottomasti levyn mielenkiintoisimman rainan joukkoon. Hellyyttävän aistillinen, kärsivällinen ja jopa hivenen kiusoitteleva biisi rämähtää puolivälin krouvissa lähes puhtaaksi death metal -tykitykseksi, joka sitten loppuu kuin seinään. En totisesti nähnyt tuon junan tulevan. Levyn nimibiisi taas on selvästi estottomin ja reippain koko paketista. Tunnepitoinen ja puhtaasti laulettu kertosäe kirpakan kitarasäteilyn kera on saatu vangittua erittäin voimakkaasti. Yhdeksänminuuttinen päätösraita Weight of the Dead on eeppisyydessään todella onnistunut ja lähentelee loistavuudessaan jopa edellisen levyn kollegaansa Doomed To Walk the Earthia, vaikkei samalle tasolle ylläkään. Alun jylhäilyn päälle lopun aikoja elellään karussa, tyhjentävässä, kolkossa, mutta silti tunnelmaltaan niin äärettömän vahvassa ympäristössä.