Vuosi 2009 näyttäisi jäävän populaarimusiikinhistoriaan vuotena, jolloin aikakautemme merkittävimmät progebändit julkaisivat levyjä, joiden yksittäiset mammuttisävelteokset täyttivät kokonaisen cd:n mitan. No, ehkei nyt sentään, mutta paluunsa tehnyt Transatlantic pitää huolen, ettei Porcupine Treen The Incident jää tänä vuonna ainoaksi edustajaksi lajityypissään.
Moni ehti pitää Transatlanticin jatkoa epätodennäköisenä, kun Neal Morse ilmoitti seitsemän vuotta sitten kääntyneensä uskoon ja eroavansa sen hetken kovatasoisimpiin progebändeihin lukeutuneen Spock´s Beardin riveistä. Sisäistä ääntään kuunnellessa Morse ilmoitti laittavansa myös nykyprogen kermasta koostuvan Transatlanticin naftaliiniin. Hetken aikaa musiikillisen uran jatkaminenkin näytti epävarmalta, kunnes Morse palasi kehiin julkaisemalla todellisen progehelmensä Testimony.
Vuosien mittaan viitteitä Transatlanticin paluun mahdollisuudesta oli havaittavissa useaankin otteeseen. Neal Morse käytti soololevyillään Mike Portnoyta hovirumpalinaan ja sekä Morse että Roine Stolt vierailivat toistensa soololevyillä. Lopullisesti ryhmä saatiin kokoon kuluneen vuoden keväällä, jolloin Neal Morse sävelsi 45-minuuttisen sävelteoksen, jonka hän totesi kaipaavan Transatlanticin kosketusta.
Vaikka The Whirlwind edustaa teemaltaan tyypillistä Neal Morse-levytystä käsitellen Jumalan erilaisia ilmenemismuotoja tämän päivän maailmassa, poikkeaa se musiikillisesti Morsen hurjista progeilotulitteluista. Sillä hetkellä, kun Transatlantic-nelikko kävi käsiksi Morsen ideoimaan kolmevarttiseen sävellykseen, päätyi lopulliselle 78-minuuttiselle teokselle vain vartin verran Morsen alkuperäisideoita.
The Whirlwind kuljettaa kuulijansa aikakauteen, jolloin populaarimusiikkia ei ollut kategorioitu yhtä tiukasti eri karsinoihin kuin näinä päivinä. On muistettava, että Transatlanticin muodostava nelikko varttui aikakaudella, jolloin Elton John ja Yes tunnettiin vain popmusiikkina. Se myös kuuluu uutuuslevyltä.
Musiikillisessa mielessä The Whirlwind on suoraviivaisin levytys, jonka Transatlantic on tehnyt. Vaikka yhden, moneen osaan jaetun sävelteoksen aikana kuullaan myös ne perinteiset Gentle Giant -hetket (Pieces Of Heaven) ilottelevine sinfoprogeteemoineen (Overture), ovat ne saaneet antaa tilaa Billy Joelilta ja Crosby, Stills & Nashilta henkiville suorille kappaleille (The Wind Blew Them All). Suoraviivaisen kappalekeskeisyyden ei pidä antaa pelästyttää itseään, sillä kappaleista on onnistuttu luomaan suhteellisen luontevasti etenevä sävelketju.
Merkittävimpänä erona Transatlanticin aiempiin levyihin nähden The Whirlwindiä leimaa musiikin laulukeskeisyyden ohella jammailevampi rento tunnelma. Toisinaan ryhmä heittäytyy harvinaisen minimalistiseksi sävelrakenteissaan ja keskittyy mutkikkaiden virtuoosirevittelyjen sijaan tunnelmien luomiseen (Is It Really Happening?). Dynamiikalla tyylittely on monesti lähempänä Pink Floydia kuin aiemmilla levyillä huippuunsa asti vietyjä sinfoproge-elementtejä (Rose Colored Glasses).
Vaikka The Whirlwindiä leimaa spontaani yksinkertaisuus, se ei suinkaan nouse teoksen häiritsevimmäksi tekijäksi. Eniten levyllä häiritsee finaalinomainen paisuttelu, jollaiseen ryhmä on sortunut lähes jokaisen kappaleosan lopussa. Se luo paikoittain puuduttavan vaikutelman, kun kuulijan eteen lykätään tuntemus teoksen lopun lähestymisestä, mutta musiikki sen kun jatkuu ja jatkuu. Hyvä tehokeino, jota voi käyttää kerran tai kaksi, on nyt menty lievästi vesittämään.
InsideOut Musicin julkaisuille ominaiseen tapaan The Whirlwindistä on julkaistu myös erikoispainos, jollaisen Transatlanticin ystävät mitä todennäköisimmin hankkivat ns. karvalakkiversion sijaan. Erikoispainokset, joita on julkaistu kaksikin erilaista, pitävät sisällään bonuslevyn, joka sisältää niin omaa kuin lainamateriaalia (Toisessa The Whirlwindin erikoispainoksessa on bonuslevyn mukana myös dokumentti-dvd). Tyylillisesti Transatlanticin omat kappaleet bonuslevyllä edustavat popahtavampaa materiaalia, Roine Stoltin 10-minuuttisen Spinningin liikkuessa yesmäisissä tunnelmissa. Niinikään Stoltin rustaama Lenny Johnson taas menisi läpi julkaisemattomana George Harrison -kappaleena. Kaikkein yllättävimmäksi helmeksi bonusmateriaalin joukosta nousee yllättäen Pete Trewavasin tekemä Lending A Hand, jota voisi luonnehtia psykedelialla koristelluksi ELO:ksi. Yllättäväksi helmeksi kappaleen tekee, että Trewavasin sävellysrooli Transatlanticissa tuppaa jäämään hieman hämäräksi Stoltin ja Morsen kaltaisten kynäilijöiden rinnalla.
Omien kappaleiden ohella bonuslevyä varten on purkitettu muutama tunnettu cover-kappale, joista vasemmalla kädellä heitetty versio Genesiksen The Return Of The Giant Hogweedistä ja levyn jammailuhenkeä korostava tulkinta Santanan Soul Sacrificesta ovat jokseenkin turhia. Sitä vastoin Mike Portnoyn laulama versio Procol Harumin A Salty Dogista nousee Trewavasin Lending A Handin ohella bonuslevyn kohokohdaksi. Myös ryhmän idea yhdistää erilliset, mutta samaa nimeä kantavat I Need You-kappaleet Americalta ja The Beatlesilta, on oivallinen ja toimiva.
The Whirlwind ei ehkä ole aivan sitä mitä fanit odottivat Transatlanticin paluulta. Toisaalta olisi typerää odottaa, että ryhmä jatkaisi suoraan siitä mihin se jäi edellisellä studiolevyllään. The Whirlwind todistaa, että suhteellisen onnistuneen mammuttiteoksen rakennuspalikoina ei tarvitse aina käyttää niin jumalattoman mutkikkaita ratkaisuja. Eikö loppujen lopuksi pitäisi kiinnittää huomio musiikin laatuun kuin pohtia onko se tehty tiettyjen kategorioiden puitteissa? Mutta ennen kaikkea The Whirlwind todistaa jälleen kerran, että näiden muusikoiden välillä vallitsee ainutlaatuinen, tunnistettava kemia, joka ei nosta päätään Neal Morsen, The Flower Kingsin, Dream Theaterin ja Marillionin levyillä.
05.11.2009, Kalevi Heino |
