Kun maailma on taas kaatunut taantumaan, ja musiikillakaan ei ole oikein mitään erikoista – tai juuri vain pelkkää erikoista – tarjottavana, on hyvä palata ajassa taaksepäin 90-luvun alkuun, jolloin musiikillista tyhjiötä täytettiin raskaalla ja äänekkäällä rock-musiikilla eli grungella. Sama toistuu vuonna 2009 Suomessa Cubeheadin muodossa. 

En tiedä, paljonko tämä pitkän linjan yhtye vihaa jo koko g-sanaa, mutta totuus on, että Pleasant Faces and Disguises kuulostaa pääpiirteittäin erittäin Seattlelta. Laiskat mutta siltikin rouheat kitarariffit kohtaavat groovea huokuvan basson, ja laulajankin narinassa on mukana mukavasti seminihilististä valitusta. Cubehead ei kuitenkaan painu niin syvälle masennukseen kuin Alice In Chains vaan on lähempänä Soundgardenin ja tätä kautta Led Zeppelinin perintöä.

Pleasant Faces and Disguisesissa viehättääkin paljon sen rento rytmittely ja Harri Hytösen irrotteleva kitaratyöskentely, joka elävyydessään vie Cubeheadin musiikkia pitkälle. Sävellyspuolella nimittäin levy ei aivan priimaa ole vaan enemmänkin tasokas mutta tasapaksu suoritus, josta irtoaa ihan hyvää meininkiä todellisten päänsärkijöiden jäädessä puuttumaan. Hieman Extremea (älkää lyökö) muistuttava slovari Chocolate Fudge on jotakin sinne päin kevyellä puolella, mutta jonkin sortin tylyn raskas hidastelu tai varsinainen vauhtipala olisi tuonut myös toiseen päähän lisää varianssia.

Mielellään siis Cubeheadia soittimessa pyörittelee, kiitos biisien luonnollisen soljuvuuden, Hytösen kitaroinnin ja laulaja Jens Kirklandin maittavan laulun. Tämä kuitenkin on grungea – tai jotain sensuuntaista – joten pieni äksyily ja vaarallisuus olisi toivottavaa.