Minun sanakirjassani soi termin "neofolk" kohdalla saksalainen Neun Welten. Ei sen takia, että se olisi tyylilajin komein ilmentymä, vaan sen takia, että sen musiikista löytyvät käytännössä kaikki ne positiiviset ja negatiiviset mielleyhtymät, jotka kyseinen termi ajatuksiini tuo.

Kuten avausraita Frosthauch osoittaa, Neun Welten osaa olla kaunis ja soinniltaan rikas, akustista instrumentaatiota ja herkkää laulua komeasti hyödyntävä yhtye. Ajoittain se vaipuu kuitenkin turhankin kunnianhimottomaksi ja tyylinsä jokaisesta raja-aidasta tasan yhtä kauas asettuvaksi taustamusiikiksi. Jos Neun Welten saa parhaimmillaan aikaan jopa elokuvallisia tunnelmia, on se tavanomaisimmillaan kuin television eräohjelmien tausta-ambienssia; ei mihinkään suuntaan kehittyvää akustisen kitaran räpläystä, joka ei saa kuuntelijassa aikaan minkäänlaisia tuntemuksia. Levyn kaksiosainen, yhteensä yli 12-minuuttinen nimiraita edustaa monin paikoin juuri tätä sarkaa.

Kappaleen jälkipuolisko sahaavine viulu- ja kitarateemoinen sekä tuplabasareineen tarttuu poroa sarvista ajoittain jo niin voimakkaasti, että tunnelmat levähtävät taas yhteen itselleni neofolkia negatiivisessa mielessä määrittelevään suuntaan. Biisi kuulostaa nimittäin vähemmän mairittelevasti akustiselta metallilta, ja juuri tämän kuuloisia juttuja metallipiireissä julkaistavasta neofolkista monesti valitettavasti bongaa. Nelosraita Jarknez jatkaa paljolti juuri tällä samalla kuoppaisella polulla.

Neun Welten on yleisesti ottaen myös varsin minimalistinen yhtye, joka luottaa paikoin esimerkiksi pelkän pianon tai akustisen kitaran säestämään viuluun tai huiluun. Myös itse kitara- ja pianokuviot ovat yleensä vähäeleisiä ja jopa koruttomia. Tämä on pääosin positiivinen asia, jos paikoin Destrunkenin kappaleisiin jää kaipaamaan avausraidan kaltaista soinnillista ja sovituksellista runsautta. Toisaalta esimerkiksi yksinkertaiseen pianoteemaan nojaava Weites End' säilyttää myös otteensa, eikä valu yksitoikkoiseksi tai pikkunätiksi hahmotelmaksi. Kauniisti viululla ja sellolla kulkeva Ewig Ruh' muistuttaa edellisraidan tavoin hieman yhtä viime vuosien hienointa elokuvasoundtrackia, Nick Caven ja Warren Ellisin säveltämää The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford -scorea.

Kuten todettua, Neun Weltenin toinen täyspitkä on muutamassakin eri mielessä monipuolinen neofolk-levy. Soitinnuksen antamia mahdollisuuksia ja esimerkiksi laulua toivoisin yhtyeen kuitenkin käyttävän enemmänkin. Lisäpotku myös uskalluksen suhteen olisi paikallaan, sillä kauneimmat ja toimivimmatkin hetket Destrunkenilla ovat useimmiten varsin tavanomaisia; paikoin myös turhan helposti metalliliitännäisen neofolkin tunnetuimpien nimien materiaaliin palautettavia. Muutamista harha-askelista ja yleisestä tavanomaisuudesta huolimatta Destrunken on huomattavasti tylsähköä edeltäjäänsä mielenkiintoisempaa ja kehittyneempää kuunneltavaa.