Shadow Gallery oli aikoinaan mukana siinä kärkirintamassa, jonka ansiosta progressiivinen rock koki Jenkkilässä uuden nousukautensa 1990-luvun alkupuolella. Juuri siinä samassa rytäkässä, jolloin progemetallibändit suorittivat esiinmarssinsa. Shadow Gallerylla oli valttinaan miellyttävä-ääninen solisti Mike Baker ja muista progemetallibändeistä poiketen yhtye viljeli ilmeisten Yes- ja metallivaikutteiden ohella Queenilta omaksuttuja elementtejä, jotka ilmenivät erityisesti maymaisissa kitaraharmonioissa ja komeissa laulustemmoissa.

Näyttävästä alusta huolimatta yhtyeellä oli kaksi ongelmaa, jotka estivät sitä nousemasta samaan asemaan Dream Theaterin ja Symphony X:n kanssa. Ensinnäkin Shadow Gallery levytti alkuun Magna Carta -lafkalle, jonka julkaisutahti ja maksujen tilittäminen artisteilleen ei lukeutunut sen kehuttavimpiin puoliin. Toisekseen yhtye ei muutamaa varhaista lavaesiintymistä lukuun ottamatta koskaan harjoittanut keikkailemista, joka olisi esitellyt ryhmän potentiaaliselle yleisölle, vaan Shadow Gallery keskittyi toimimaan lähinnä studioprojektina. Vaikka Shadow Gallery onnistuikin 2000-luvun puolivälissä vaihtamaan levy-yhtiötään Magna Cartalta InsideOut Musicin leipiin, jatkoi yhtye edelleen verkkaista levytystahtiaan samalla kun monet muut samantyyliset yhtyeet kiilasivat sen ohi.

Vaikka Digital Ghosts on Shadow Galleryn 17-vuotisen levytysuran kuudes levytys, muodostuu se mitä todennäköisimmin yhtyeen tähänastisen uran kiinnostavimmaksi työksi. Vulgaaristi ilmaistuna kuolema myy.

Shadow Galleryn perustanut Mike Baker menehtyi sydänkohtaukseen melko tarkalleen vuosi sitten, kesken Digital Ghostsin esivalmistelujen. Jäljellejäänyt kokoonpano päätti kunnioittaa niin Mike Bakerin muistoa kuin fanejaan saattamalla työn loppuun uuden solistin ja lukuisien vieraiden avustuksella. Paperilla Digital Ghosts saattaa vaikuttaa itsesäälissä rypevältä surutyöltä, mutta levyä kuunnellessa siitä on kaikki tämänkaltaiset tuntemukset kaukana.

Yhtyeen ensimmäinen levytys ilman Mike Bakeria kuulostaa ilmeiseltä Shadow Gallerylta. Sävellykset kuulostavat edelleen yhtä saumattomilta kuin ennenkin. Komeat laulustemmat ja queenmaiset kitarakuviot ovat edelleen läsnä runttaavien riffien ja moniosaisten sinfoprogekappaleiden täyttämässä sointimaailmassa. Oikeastaan Bakerin puuttumista enemmän huomio kiinnittyy levyn riisuttuun kokonaissointiin. Tavaraa on tuttuun tapaan edelleen runsaasti, mutta mahtipontisen tuotannon sijaan kiekkoa leimaa viimeistelemätön, mutta siististi tasapainotettu soundi, jota uudenkin kuulijan on helppo lähestyä. Toinen merkittävä piirre Digital Ghostsissa on, että yhtye on tällä kertaa pitäytynyt käyttämästä koko levyn mittaa ja tavanomaisen 75-minuuttisen sijaan levyn kokonaiskesto jää alle tuntiin. (Kirj. huom. Kiekon erikoispainos tosin sisältää neljä bonuskappaletta, joiden ansiosta Shadow Gallerylle ominaine8n yli 70-minuuttinen kestoaika tulee täytetyksi).

Tärkein kysymys fanien huulilla kuitenkin lienee miltä Mike Bakerin seuraajaksi pestattu Brian Ashland kuulostaa. Lyhyt vastaus on, että hänen äänensä istuu hyvin materiaaliin. Pidempi vastaus on, että edeltäjäänsä verrattuna Ashland kuulostaa hieman persoonattomammalta solistilta, joka paikoitellen muistuttaa hätkähdyttävästi Queensrÿchen Geoff Tatelta. Koska yhtyeen veteraanijäsenten laulustemmat ovat aina olleet olennaisesti osa Shadow Galleryn tunnusomaista soundia, ei yhden uuden äänen lisääminen kokonaisuuteen kuulosta liian radikaalilta. Tämä käy ilmi myös raidoilla, joilla kuullaan vierailevia solisteja.

Levyn avaavaa With Honoria voisi kuvailla Shadow Galleryn vastineeksi Led Zeppelinin Achilles Last Standille. Se on värikylläinen eepos, jonka tunnelmat vaihtelevat päällekäyvästä runttauksesta lyyrisiin maalailuihin ja majesteettisiin instrumentaalijaksoihin.

Symphony X:n veroista riffittelyä kuullaan pahaenteisessä Venomissa, jossa päävokalisteina kuullaan basisti Carl Cadden-Jamesia ja Suspyrestä vierailulla käväissyttä Clay Bartonia. Herrojen vahvaa duetointia kuunnellessa suorastaan harmittelee miksei koko levy ole voinut olla heidän laulamansa. Vahvojen lauluosuuksien ohella kappaleen parasta antia ovat henkeäsalpaavat sooloryöpytykset kitaroiden ja koskettimien välillä.

Jos kappaletta Pain pitäisi jotenkin kuvailla, ehkä osuvin luonnehdinta siitä olisi kuvitella Geoff Tate laulamaan nykyisen Dion tekemää materiaalia ja lisäämään kertosäkeeksi pala tarttuvaa Skid Row -kappaletta. Vaikka Pain on yksi Digital Ghostsin mieleenpainuvimmista kappaleista, häiritsee Brian Ashlandin tatemainen vokalisointi lopputulosta paikoittain.

Ashland jatkaa tatemaisten laulumaneeriensa esittelyä kimurantteja sävelkuvioita viljelevässä Gold Dustissa, mutta muiden jäsenten kanssa vuorottelevien stemmojen ansiosta lopputulos ei kuulosta yhtä vaivaannuttavalta kuin Painissa. Mutkikkaista osioistaan huolimatta kappaleessa on hämmästyttävän ilmava tunnelma, eikä kappale kuulosta lainkaan yhtä päällekäyvältä kuin sen intro antaisi ymmärtää.

Kaikkein kerroskylläisimmän kappaleen tittelin levyltä saa Ralf Scheepersin (Primal Fear) laulama Strong. Levyn muihin solisteihin verrattuna Scheepers pistää peliin räävitöntä vaihdetta, jollaista Brian Ashlandilta tuskin koskaan tullaan kuulemaan. Scheepersin ääni istuu mainiosti kappaleen svengaavaan henkeen, joka muuttuu loppua kohden suoraviivaiseksi kasarirymistelyksi.

Brian Ashland päästetään ääneen vielä levyn kahdella viimeisellä kappaleella, jotka With Honorin ohella edustavat kiekon eeppisimpiä raitoja. Eeposkolmikkoa tuntuu yhdistävän lähes 10-minuuttisten mittojensa ohella niiden ilmavuus, juhlava tunnelma ja värikylläinen räiskyvyys. Digital Ghostilla yhtye liikkuu yesmäisillä vesillä, jatkaen tyylillisesti avauskappaleen linjoilla. Päätöskappaleen Haunted intro omaa hartaan kunnioittavan tunnelman, joka on saatu aikaan erityisen mykistävillä laulustemmoilla ja elgarmaisilla pianokuvioilla. Vaikka Haunted toimisi jo pelkästään näilläkin eväillä, läväyttää yhtye tiskiin ällistyttävän valttikorttinsa ja kuljettaa kappaleen brianmaymaisen kitarasoolon jälkeen keskelle räiskyvää progeilottelua.

Jos Digital Ghostia tarkastellaan kokonaisuutena, vaivaa sitä lievä hajanaisuus, joka pääosin johtuu eri pääsolisteista. Kun kerran yhtye on jo ehtinyt hankkia uuden solistin, miksei tämän ole annettu hoitaa tehtäväänsä koko levyn läpi? Jotkut saattavat tulkita eri solistien käyttämisen rikkautena, mutta itse näkisin sen kokonaisuutta pirstaloivana tekijänä. Shadow Gallery on varmasti joutunut käymään läpi valtavan surutyön Digital Ghostsia tehdessään ja osa ratkaisuista voidaan pistää sen piikkiin. Seuraavalla kerralla yhtye ei siihen voi enää vedota.