Orcustusia olisi helppo pitää (The True) Gorgorothin spinoffina Infernusin ja Tormentorin osallisuuden ja albumin varhaisempaa Gorgorothia muistuttavan musiikin vuoksi. Kumpikaan mainituista Gorgoroth-miehistä ei kuitenkaan enää tätä nykyä vaikuta Orcustusissa, jonka luomisvoima jo tällä aiemmin tänä vuonna julkaistulla levyllä kanavoitui pitkälti kitaristi-vokalisti Taipanin lävitse.

Orcustusin eponyymillä debyyttitäyspitkällä luetaan joka tapauksessa pitkälti perinteisen ja itsetietoisen norsecoren epistolaa. Levyllä ajatukset suuntautuvat niin jo mainitun Gorgorothin, Darkthronen kuin Mayheminkin suuntaan, ja vaikka materiaali on periaatteessa mielekkään vaihtelevaa ja laadukasta, on levylle mahdotonta kuvitella tulevaisuudessa elämää norjalaisklassikoiden rinnalla. Vaikka mukana onkin tekijämiehiä, joilla on pitkä historia black metalin parissa, tuntuu levy niin musiikillisesti kuin visuaalisesti toisinaan jonkin ulkoa opitun toistamiselta. Olisi helppoa sanoa, että levyä vaivaa omaperäisyyden puute, mutta ennemmin sanoisin, että sitä riivaa tietty tunteen palon puute. Omaperäisyys ei nimittäin edellytä totaalisen uniikkeja riffejä tai rakenteita, vaan se on kuin musiikin läpi polttava liekki, joka kertoo omakohtaisuudesta ja täydellisestä heittäytymisestä musiikin vietäväksi. Tätä liekkiä en Orcustusilta valitettavasti havaitse.

Levy on sopivasti kolisevia ja säriseviä soundejaan myöden mallikas pakkaus, mutta samalla tyylistään turhan tietoinen ja tarkka sellainen. Poikkeuksellista repivyyttä ei löydy sen enempää Taipanin laulusuorituksesta kuin biisimateriaalista yleensäkään. Levyn parhaaksi raidaksi nostaisin Of Sophistry, Obsession and Paranoian, jonka lähes monotoninen loppu tukahdutetun kuuloisine lauluineen onnistuu vakuuttamaan. Kenties toivomuslistalla olisikin ollut suurempi määrä yksinkertaisempia riffejä. Odotuksiin nähden Orcustus on kuitenkin pienoinen pettymys.