Kaikkihan tietävät, että italiaano osaa herkistellä ja tunteilla. Ainakin allekirjoittaneen kaltaiselle varautuneelle hämäläiselle italialaisbändien tunnelmointi ja taiteilu on kuitenkin monesti liikaa. Eteläeurooppalainenkin on nimittäin parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä liikaa. En Declinin toinen täyspitkä albumi on tyyliltään rennosti ja kaihoisan melodisesti etenevää, biisivetoista ja rullaavaa progerockia ennen kaikkea Porcupine Treen malliin. Vokalisti Maurizio Tavanin persoonallisesti värisevä ääni on myös omiaan tulkitsemaan herkkiä mutta kuitenkin rakenteikkaita melodioita.

Domino-Consequence on ehdottomasti miellyttävä tuttavuus, sillä monin paikoin kun sen herkkyyden pelkää hajoavan imelän itkeskeleväksi, se yllättää vaihtamalla poljentoa hivenen tuhdimmaksi. Näin käy vaikkapa mallikkaassa Naiive-kappaleessa. En Declin ei missään tapauksessa ole raskas bändi, ei edes sillä tavalla kuin Porcupine Tree viimeisimmillä levyillään. Domino on levyn biiseistä kenties painokkain, mutta sitäkään ei voi millään sanoa raskaaksi rockiksi saati metalliksi. Nimenomaan se, että En Declin pitää musiikkinsa heleästi popahtavana ja raikkaan kaihoisana - jopa alternative-henkisenä - tekee Domino-Consequencesta jopa yli tunnin mitassaan mielekästä kuunneltavaa.

Loppua kohden levy hieman tasapaksuuntuu, ja esimerkiksi Leave Apart A Sense ja The Script ovat hyvin ulkokultaisia ja jopa laiskoja kappaleita. Myös The Beatles -cover While My Guitar Gently Weepsistä suoristetaan mutkia, minkä vuoksi se on hyvin tavanomainen ja suoraan sanottuna turha lainakappale. Albumin kohokohdat löytyvät siis ehdottomasti sen alkupuoliskolta, sillä biisit Fourteen Daysistä Consequenceen ovat niin melodisesti kuin sovituksellisesti iskevämpiä ja kiinnostavampia kuin levyn loput rallit. Kokonaisuus on silti hallittu ja kohtuullisen maistuva, jos nyt myös hieman liian turvallinen ja tavanomainen.