Tätä yhtyettä ei tarvitse esitellä kenellekään. Muistan 1999 ilmestyneen Slipknotin nimikkolevyn vaikutuksen erittäin hyvin: se kuulosti tuoreelta, omanlaiseltaan, älyttömän raivokkaalta ja kertakaikkisen hyvältä. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, on mielenkiintoista todeta, ettei sen intensiteetti sekä suorastaan primitiivinen, käsinkosketeltava raivo ole haihtunut mihinkään. Vaikka vuosikymmen onkin lyhyt aika, kuulostaa Slipknot edelleen hämmästyttävän tuoreelta: (Sic):in perkussiot tuntuvat iskuilta vastapalloon, Spit it Out sekä Surfacing saavat yhä pään nytkymään ja Wait and Bleedin loppujyräyksessä tekee mieli hyppiä polvet rintaan.

Slipknot on yhtyeen diskografiassa edelleen henkilökohtainen suosikkini. Vaikka ryhmän uusin levy All Hope is Gone on ehkä musiikillisesti vahvin esitys ja tasapainoisin kokonaisuus, viehättää debyytin (ei, nyt ei lasketa omakustannetta mukaan) post-apokalyptinen tunnelma, jota tukevat vahvasti sojottavat keskisormet. Tämän levyn aikoihin ei yhtyeellä ollut vielä paineita menestyä, eikä siten tarvetta laskelmoida puhtaiden laulujen ja melodioiden varaan. Ehkä juuri siksi friikkilauma tuntuu olevan aidoimmillaan ja suorastaan vyöryy kaiuttimista ulos, sotkien paikat syljellä ja hiellä.

Porkkanana mukaan on saatu jälleen myös ensipainoksen jälkeen pois pudotettu, mainio Purity, jonka andistava tunnelma on omiaan yhtyeen tuotannossa. Kaikessa vyörytyksessään kiekko välttää kuulijan turtumisen vaihtelunsa ansiosta - mutta vain jos bonusraidat jättää kuuntelematta. Kyseessä on nimittäin samat bonukset kuin ensimmäisellä digipack-painoksella, lisänä muutamat demot ja vaihtoehtoiset miksaukset. Harva jaksaa  kuunnella kolmea eri versiota samasta kappaleesta, erojen ollessa lähinnä soundeissa ja miksauksissa. Demokappaleista useampia ei löydy varsinaiselta levyltä, mutta sen ymmärtää, koska niiden taso ei ehkä aivan siihen riitäkään.

10-vuotisjulkaisun mukana tulee myös hieman turhahko DVD. Kiekolla on jälleen Shawn ”Clown” Crahanin ”ohjaama” ”dokumentti”, joka on käytännössä tunnin kooste ensimmäisen maailmankiertueen keikoilta, backstagelta ja levykauppojen fanijonoista. Minkäänlaista punaista lankaa tai draaman kaarta ei kannata odottaa ja katsoessa aika käy pitkäksi vartin jälkeen. Yhtyettä palvova nuoriso saanee tästä enemmän irti kuin minä.

Lisäksi DVD:llä löytyy keikka Dynamo Open Air 2000 -festareilta, joka on yhtyeen esiintymisen osalta raivokasta piiskausta. Kuten yhtyeen keikoilla on todettu, lavalla tapahtuu koko ajan jotain ja uransa alussa hemmot aidosti antoivat ihan kaikkensa: Corey Taylorin riehuminen menee välillä jopa sen verran yli, ettei äijä jaksa laulaa kunnolla.

Keikan teknistä toteutusta ei oikein voi kehua. Soundit ovat varsin latteat, yleisöä ei kuulu lainkaan ja laulu on liian pinnassa - ilmeisesti äänille ei ole tehty juuri mitään nauhoituksen jälkeen. Kuvasuhde on 4:3, minkä ansiosta kuvat tuntuvat hieman ahtailta ja tähän ei yhtään auta sekään, että myös rajaus on ahdasta. Se ainoa kuvakoko, jossa koko yhtye näkyy yhdessä, on puolestaan lähes poikkeuksetta kuvattu sen verran kaukaa, että bändi näkyy pikku-ukkoina. Leikkaajalla ei onneksi ole ollut kovin paha kiire, tosin välillä kuvat tuntuvat jopa liian pitkiltä. Kyllä setin katselee ihan mielellään, mutta viime vuosina on nähty ja kuultu muutamia niin komeita livetaltiointeja, että tämä tuntuu väistämättä valjulta. Toki kritiikkiä jakaessa on syytä muistaa, että kyse on festarijärjestäjän omasta festaritaltioinnista, johon yhtyeet taustavoimat tuskin ovat vaikuttaneet millään tavoin.

Paketin sinetöi debyyttilevyn tiimoilta tehdyt musiikkivideot, joista Spit it Out nousee ylitse muiden Stephen Kingin Hohtoa mukailevilla kuvioillaan. DVD on tungettu ääriään myöten täyteen, joten tilan säästämiseksi kuvan laatu ei ole parasta mahdollista missään osiossa.

Summa summarum: 10-vuotisjuhlapainos ei tee musiikista sen parempaa tai huonompaa. Ekstrat ovat hyvä houkute, jos levyä ei vielä entuudestaan hyllyssä ole, mutta en näe pakettia pakko-ostoksena kuin tosifaneille. DVD on yksinkertaisesti hieman kertakäyttöinen, eivätkä uudet miksaukset ole tarpeeksi mielenkiintoisia tai demokappaleet niin kovalaatuisia, että rahat kannattaisi sijoittaa kahta kertaa samaan levyyn. Niinpä arvosana tuleekin pitkälti varsinaisen levyn musiikillisen sisällön perusteella.