Lita Fordin comeback-levyä kuunnellessa tulee ajatelleeksi oikeiden taustavoimien merkitystä. Huippuvuosinaan Fordia manageroi Sharon Osbourne ja biisinteossa avustivat muun muassa Ozzy, Lemmy, Nikki Sixx, Mark Spiro ja Jim Vallance. Tuottajina hänellä olivat puolestaan Mike Chapman ja Tom Werman. Sen ajan tuotosten ero omin voimin päkistettyyn Wicked wonderlandiin on aivan liian suuri, eikä suinkaan jälkimmäisen eduksi.

Litan lisäksi tällä tekeleellä vaikuttavat siippansa Jim Gillette ja Greg Hampton niin biisintekijöinä kuin esittäjinäkin. Gilletten panos esityspuolella rajoittuu tekorankkaan ärjymiseen, jota ilman olisi pärjännyt. Hampton hoitaa basson ja rytmikitaran lisäksi synat, jotka ovatkin tärkeät. Koska rumpalista ei löydy mainintaa, on syytä olettaa, että rummutkin tulevat koneelta, ja siltä ne kuulostavatkin. Mitään isompaa yhteyttä Fordin aiempiin levyihin Wicked Wonderlandilla ei ole. Litan äänen kyllä tunnistaa, mutta siihen se jääkin.

Kappaleista ainoastaan Piece (Hell Yeah) herättää edes jonkinnäköistä hyväksymistä. Muuten suunta on pahasti kateissa. Alemmas viritetyt kitarat murisevat ohuilla soundeilla ja Litan laulu liikkuu rytmikkään puheen ja huutamisen välimaastossa. Melodioista ei ole tietoakaan, eivätkä riffit kuulosta miltään. Muutama kohtuullinen kitarasoolo sentään kuullaan, ja siitä syystä pisteet tällä kertaa irtoavatkin.

Ilmeisesti pyrkimyksenä on ollut tehdä nykyaikainen, ilkeän asenteen omaava hardrock-levy, mutta kun ilkeys on läpinäkyvän teennäistä, riffit mitättömiä, soundit kotikutoisen ohuet ja kaiken päälle kiekko sisältää vieläpä 15 biisiä, eli on aivan liian pitkä, on tuomio armoton. Litan ei olisi pitänyt lopettaa kotirouvana olemista ainakaan tämän takia. Koskapa rouva tyrmäsi myös Runawaysin paluun, ei Lita Fordin tulevaisuus musiikin parissa näytä ruusuiselta.