Viime vuosien puhutuimpien rock- ja metallibändien joukkoon tätänykyä lukeutuvan Rammsteinin ura on ollut melkoista nousujohdannetta enemmän tai vähemmän kautta linjan. Kun tämänkaltainen bändi aikoo julkaista uuden levyn, nousevat monien odotukset mahdottomuuksiin asti ja pettymykset ovat suorastaan takuuvarmoja niin kovin monelle kuulijalle. Mutta jokaista pettyjää kohden löytyy aina muutama uusi fani ja lumipallo sen kuin kasvaa kasvamistaan.

Ei siis liene ihme, että hyvinkin ristiriitaisia arvosteluita saanut Liebe ist für alle da on huomiota herättävä tapaus. Siinä missä toisaalla levy on haukuttu totaalisen lyttyyn, samainen tekele on saanut myös ylistäviä sanoja toisaalla ja löytyypä paketin keskinkertaiseksi dumaavia tahojakin. Kuten arvata saattaa, levy ei jätä kuulijaa helpolla kylmäksi. Rammstein on, lopulta, yhä oma itsensä. Saksalainen, karskeista karpaaseista ja oudoista hyypiöistä koostuva rytmiyhtye, joka tekee omaa juttuaan juuri niin saksalaisittain kuin hullujen germaanien vastine Metallicalle voi vain tehdä. Rakkautta riittää siis aivan jokaiselle, myös heille antirammstareille.

Koskapa bändistä, ja etenkin tästä levystä on jo sanottu kaikki oleellinen ja paljon muuta, tekisi mieli unohtaa kritiikki kokonaan ja keskittyä kuvailemaan mistä on kyse, mutta luultavasti fanit sen jo tietävät, vihamiehiä ei kiinnosta ja väliinputoajatkin ovat jo ostopäätöksensä tehneet. Toisaalta mikään levy tai bändi ei ansaitse poikkeuskäsittelyä, eivät edes kulttiyhtyeet tai jeesuslevyt, joten tutkitaanpa mitä on sorviin päätynyt.

Alkupyöritysten jälkeen herkästi nimetty Liebe ist für alle da tuntui kuin hieman kevennetyltä jatkolta Rosenrotin ja Reise, Reisen tarjoilemiin maisemiin. Kevyesti teollissävyistä raskasta rokkia, jonka luokittelu metalliksi on vähän niin ja näin, mutta joka tietyssä mielessä täyttänee tuonkin genren määritelmät. Vaan mitä enemmän levylle on antanut aikaa maustua ja marinoitua omien aivojensa analysointi- ja nautiskelusammioissa, sitä syvemmiksi ja monisyisemmiksi sen tarjoamat tummat, pehmeät, ja kuitenkin niin lyijyiset sävyt ovat käyneet. Jos pornovideosinkkubiisi Pussy tuntui helpolta ja hittivetoiselta rallilta heti alkumetreillä - ja jakoi samalla mielipiteitä mauttomuudesta hyvään tyylitajuun, tai biisinä mukavasta rokahtavuudesta kuvottavaan valtavirtamenoon - on levy kokonaisuutena paljon monisäikeisempi. Rosenrot ja Reise, Reise tulevat yhä mieleen, mutta aivan muista syistä. Liebe... ei ole selvästikään yhden tempun poni.

Mitä tulee Pussyn toimivuuteen, biisin tehokuuntelu vain lisää sen toimivuutta helppona hittinä ja se onkin eräänlainen vastine aiemmalle Amerika-lohkaisulle, provosoiva videobiisi sekin laatuaan. Vaan samalla se on myös levyin helpoiten ohitettava biisi, joka ei vaadi paneutumista millään tasolla. Purskahteleva nimikkobiisi, vihainen ja tarttuva Waidmanns Heil sekä kakkosbiisi Ich tu dir weh ovat kaikki hyviä osoituksia bändin taituruudesta eri tunneskaalojen suhteen. Ja yhtä lailla rikasta kontrastia näille tarjovat herkemmät Frühling in Paris tai teoksen lopettava Roter sand.

Orkesteri siis lopulta seilaa tuttuja vesiä, mutta kuitenkin sopivasti uusiutuneena. Rammstein kuulostaa yhden levyn sisällä vihaiselta, romanttiselta, myötätuntoiselta kuin myös seksinnälkäiseltä rokkiyhtyeeltä. Mutta mikä hienointa, bändi tekee kaiken hyvin ja taidokkaasti, saksalaisella ammattitaidolla ja tarkkuudella. Toki jokaiselle, myös minulle, löytyvät ne vähemmän maittavat hetket, mutta selkeä keskivertomateriaali on jäänyt pois, ja niistä vähemmän hyvistäkin on huomannut pitävänsä useamman kuuntelukerran jälkeen. Toisin sanoen, uskallan väittää, että etenkin uudemmasta - sanotaanko Mutterista eteenpäin pitäville - Rammstein-fanittajille Liebe on helpostikin maittava ja herkullinen paketti.

Vaan entäpä itse tuotanto? Riittääkö, että sanon levyn olevan eräänlainen referenssilevy soundien suhteen, joka kelpaisi malliesimerkiksi hyvin monelle muunkin tyyliselle metalliyhtyeelle? Tummia kitaroita, raskaita sävyjä, monipuolisia kosketinkuvioita ja ennen kaikkea jykevää perkussiotyöskentelyä. Kaikkiaan erinomaista jälkeä, joskaan mitään aivan toisenlaista en osaisi näin ammattimaiselta orkesterilta edes odottaa. Lauluista vastaava Till Lindemann tekee taas hyvää perustyötä vahvalla tulkinnallaan ja vaikka mies onkin omimmillaan brutaaleimmissa ärjähdyksissä, myös herran melodisempia ja puhtaampia osuuksia kuuntelee mielellään.

Harkitusti kasattu reilu kolmevarttinen pysyy kasassa juuri niin hyvin, ettei sille oikeastaan edes toivo lisäpituutta, vaan mielummin levyn pyöräyttää käyntiin lisäkuuntelun nimissä. Toisaalta lisämateriaalia halajaville löytyy levyn special edition -versio, joka tarjoaa runsaat 20 minuuttia ekstramateriaalia levyn hengessä. Varsinaisia parhauksia bonus-levyltä ei löydy, mutta sen aloittava Führe mich olisi kyllä laadultaan kelvannut varsinaiselle päälevyllekin. Muuten viiden biisin lisäpaketti on kiva, muttei välttämätön lisä - fanikunnan pois lukien.

Myönnettävä on, lievästä skeptisyydestä ja alkuvaikutelmasta huolimatta Liebe ist für alle da nousee korkeammalle kuin tohdin ounastella ja kaikkiaan julkaisu on vahvaa kamaa kautta linjan. Vain aika näyttää mihin kohtaan järjestystä tuotos kykenee bändin mittaristolla kiipeämään, mutta vertailustakin riippumatta se toimii, ja se toimii vahvasti, alusta hempeään loppuun asti.