Mystic Prophecy esittelee kuudennella albumillaan radikaalisti uudistuneen miehistön. Alkuperäisjäsenistä mukana on enää laulaja R.D. Liapakis, edellislevyltäkin mukaan on jäänyt vain toinen kitaristeista, koko muu poppoo on vaihtunut. Yhtyeen tunnistettavaan, raskaaseen ja kitaravetoiseen soundiin miehistönmuutos ei liiemmin ole vaikuttanut, sillä laulaja Liapakis toimii edelleen yhtyeen primus motorina. Fireangelia ei kuitenkaan voi kutsua power metaliksi senkään vertaa kuin aiempia albumeita - ellei power metalia ajattele jenkkinäkökulmasta.

Välillä hieman Iced Earthia muistuttavat jenkkipowerihtavat riffittelyt päätyvät rankimmillaan jopa thrashin puolelle. Suuntaus on sama kuin esimerkiksi Thunderstonella parin uusimman albumin myötä, mutta melodisimmillaan ja varsinkin kappaleiltaan Mystic Prophecy palloilee samassa liigassa esimerkiksi Dream Evilin kanssa. Fireangel muistuttaakin kokonaisuutena The Book Of Heavy Metalia, tosin Mystic Prophecy on Dream Eviliä huomattavasti totisempi ja raskaampi.

Parhaimmillaan eli nopeimmillaan ja raskaimmillaan Mystic Prophecy todellakin Jyrää, isolla jiillä. Ripeimmissä menopaloissa kuten We Kill You Diessa tai nimikkobiisi Fireangelissa yhtye osuu liki napakymppiin, tavalla tai toisella. Tuplabasarien tukuttaessa on helppo yhtyä kertosäkeeseen - ainakin keikkatilanteessa tai miksei jopa muutamien olusten jälkeen kotioloissakin. Mutta pelkkä Fireangel itsessään ei riitä tähän.

Kähisevä vokalisti R.D. Liapakis on yhtyeen heikoin lenkki, ja mies on - ikävä kyllä - myös tuotantovastuussa. Esimerkiksi Fireangelin kertsi voisi olla aivan eri luokkaa perinteisen kultakurkun käsittelyssä, mutta nyt jopa oikeaoppiset, potentiaaliseen hittiin selvästi tähtäävät nostot menevät pelkäksi kähinäksi. Tämä bändi jos mikä tarvitsisi ulkopuolista tuottajaa, jos eli kun laulaja tuskin koskaan vaihtuu. 

R.D. Liapakis ei olekaan perinteinen (power)metallivokalisti, korkeita (ja pitkiä) nuotteja vältellään varsin tietoisesti ja tulkinta painottuu rouheampaan hard rockista tuttuun ilmaisuun. Käheäkurkkuinen Liapakis on omimmillaan puolittain karjuvissa vokalisoinneissa, sillä ne muutamat harvat korkeammat kiljaisut menevät, no, kiljumiseksi.

Fireangel on tummasävyinen ja raskas levy. Hilpeyttä tai edes hyväntuulisuutta ei juurikaan löydy, kappaleet väännetään pääosin hampaat irvessä parta vipattaen. Kappaleet ovat useimmiten, useimmilta osilta, varsin toimivia, mutta yhtä usein yksi pieni hölmöys pilaa koko kappaleen: Esimerkiksi menevän kertsin jälkeen riffitellään ties mitä geneeristä huttua vailla päämäärää, ja vain siksi, että kappaleeseen pitää säveltää väkinäisesti se pakollinen väliosa.

Jos Fireangelin paloittelisi pienemmiksi kokonaisuuksiksi, levyn keskiosa olisi kieltämättä todella kova (debyytti-)EP, sillä juurikin We Kill You Die - Fireangel  -välimaastossa tarjoillaan iskevintä ja groovaavinta Mystic Prophecyä koskaan. Mutta näinkin kokeneelta bändiltä vain puolikas levyllinen ei riitä.

Biiseissä on potentiaalia enemmänkin, mutta nyt itsetietoinen raskaus ja perinteisten kappalerakenteiden orjallinen seuraaminen tuntuvat jyräävän kappaleiden parhaat puolet kuten (kertosäe)melodiat. Levyn edetessä tuleekin useampaan otteeseen "jokohan se NYT lähtisi?" -fiilis, mutta Fireangel ei saa koskaan tulta enkelinsiipiensä alle. Nimikkokappaleen kanssa on sentään jo erittäin kovaa yritystä, mutta homma tyssää kähinälauluihin. Parhaimmillaan näinkin lennokkaissa kertosäkeissä vokalistin pitäisi olla kultakurkumpi mitä Liapakis on.

Jos power metal on liian iloista, thrash liian ärjyä ja 80-lukulaisesta speed metalista puuttuu tarvittava melodisuus, mikä ettei Fireangelia voisi jopa suositella. Tosin näillä kriteereillä voisi valita mielummin vaikka alkuvuonna julkaistun Hibrian The Skull Collectors -albumin, joka yhdistää powerin, speedin ja vanhemman hevin kevyen rässähtävään riffittelyyn - tai speedimpään makuun minkä tahansa Stormwarriorin levyistä.