Parin vuoden takainen soololevy saa jatkoa, kun Steve Grimmett esittelee uuden yhtyeensä Grimmstinen. Muuta uutta ei leiristä sitten kantaudukaan, tämän tekeleen olisi voinut julkaista millä hyvänsä Grimmettin edellisten bändienkin nimellä. Miehen käheähkössä kailotuksessa alkaa ikääntyminen kuulua pahemman kerran, eivätkä biisitkään ole tällä kertaa millään muotoa erikoisia.

Levy on yli 70-minuuttinen, eikä vähällä siltä löytyvällä asialla kateta edes puolta tuntia, minkä jälkeen kuuntelu on erittäin pitkäveteistä. Siellä sun täällä on yksittäisiä hyviä oivalluksia, joista saisi kasattua tuollaiset pari hyvää biisiä. Kitaristi heittää sekaan muutamat ihan hyvät jipot. Suurimmaksi osaksi hänkin sahaa komppia ja sooloilee perin tavallisesti. Muutenkaan soiton ei nyt voi sanoa olevan virtuoosimaista. Jotenkin mieleen tulee Saxon uransa alkumetreillä. Mutta jos Biff Byfordilla ja kumppaneilla edes oli näin heikkoja biisejä, niin eivät ne pöytälaatikkoa pidemmälle päässeet. Mutta asenne on kohdillaan, kyllä Grimmstine on sentään rehellisesti itsensä. Horjuvaa soittoa ja laulua, kliseisiä sanoituksia, jyriseviä kitaroita ja tuplabassari. Jos yhtye kuulostaisi nuorelta ja nälkäiseltä, voisi kokonaisuus kuulostaa hyvältä puutteistaan huolimatta tai niistä johtuen. Sääli, että esitys kuulostaa nyt vain vanhalta ja väsyneeltä.