Parinkymmenen vuoden ikään ehtinyt polakkibändi Cryptic Tales teki paluun levykentille viime vuonna neloslevyllään VII Dogmata of Mercy. Kuin pyöreitä vuosia juhlistamaan on ilmestynyt uusintajulkaisuna myös bändin debyytti Anathema, alkujaan tämäkin jo vuodelta 1992.

Homman nimenä on vanhakantainen death metal, ja juurikin hyvin perinteisestä sellaisesta on kyse myös tällä levytyksellä. Raskasta keskitempoista ryöpytystä, kieroja riffejä, teknistä vivahdetta sekä omaperäisenä valttikorttina hitusen koskettimia. Valitettavasti Cryptic Tales edustaa sarkansa vähemmän hyvää osastoa ja käytännössä Anathema on biisimateriaaliltaan varsin keskitasoinen levy.

Biisimateriaali on kuin minkä vaan aikalaisbändin ylipitkä demotekele. Levy muistuttaakin yhtä lailla 90-luvun alun ruotsalaista kuoloa, kuin myös toisaalta tuo mieleen vanhemman Bolt Throwerin ja miksei kikkailuyrityksissään myös vanhemman Deathin. Ongelma vain onkin siinä, että missä verrokkibändit tekivät hyvää työtä, puolalaisyhtye tekee varsin yhdentekevää runttausta. Eikä kokonaisuutta paranna vähemmän hyvillä soundeilla voideltu tuotanto.

Ei Anathema täysin luokatonta sontaa sentään ole, mutta levyn viehätys perustuu lähinnä vain ja ainoastaan sen autenttiseen old-school -soundiin ja riffeihin. Näiden ympärille varsinaista herkullista lihaa on saatu varsin vähän, joten kokonaisuus jää varsin laihanlaiseksi.