Tanskalaisen Infinity Overturen Kingdom of Utopia  on, kuten nimestä arvata saattaa, melodinen fantasiaheavyooppera. Levyn sanotuksellisena runkona toimivan tarinan on kynäillyt Elegystä, Ayreonista ja Consortium Projectista tuttu, hollantilaistunut brittivokalisti Ian Parry, joka kantaa myös albumin pääasiallisen laulamisvastuun.

Musiikillisesti juutit soutavat sinfonisen power metalin virroissa ja, Lion Musicille kun levyttävät, luonnollisestikin yhtyeestä löytyy myös kitaravirtuoosi, Niels Vejlyt. Albumin mahtipontisen soundimaailman on kohdilleen hinkannut sinfonisen powermetallin spesialistikaksikko Sascha Paeth ja Miro (Rhapsody Of Fire, Kamelot, Angra jne.). Parryn yllättävän hyvin ajan hammasta kestänyttä laulutyötä tukee vahva ja kirkas naisääni ja kun rumpaloinnista vastaa Tanskan power metalin ykkösnyrkin, Manticoran rumpali Mads Volf, kaikki napakympin edellytykset ovat olemassa.

Suosituksena albumi onkin erittäin vahva esitys. Kappaleet ovat isoja, tyylikkäästi sovitettuja ja rakenteellisesti kiinnostavia. Kingdom Of Utopia on miellyttävän vaihteleva kokonaisuus jossa akustiset, vanhaa maailmaa henkivät osat kohtaavat saumattomasti modernimman melodisen speedmetallin ja ajoittain progressiivisemmatkin sointukulut. Liidinsä palavalla fiiliksellä laulavan Parryn ja Lene Pedersenin äänet ovat stemmoissakin kuin toisiaan varten luodut ja Vejlytin voimakkaasti Yngwie Malmsteenilta ammentava kitaratyöskentely malttaa jäädä kappaleissa lisämausteen rooliin, vaikka kiitettävän lyhyet soolot välillä melkoisia arpeggiohelvettejä ovatkin. Poikkeus em. sääntöön on toki levyn päättävä instrumentaali War Cry, joka kuulostaa pikemminkin kitaransoiton shred video -oppitunnilta, joka täytyisi katsoa ruutu ruudulta ja sävel säveleltä tajutakseen hittojakaan siitä mitä Vejlyt tiluttaa.

Suorituksena mahtavasoundinen Kingdom Of Utopia on siis laatutavaraa, mutta täydellinen se ei ole. Sen kompastuskiveksi muodostuu se, että levyn vauhtiheavyralleista puuttuu se viimeinen iskevyys, jolla kuulija koukutettaisiin. Vielä suuremmaksi viaksi luen sen, että vaikka Parry varmaankin laulaa mielikuvituksellista aikuisten iltasatuaan sen minkä sielusta lähtee, kuulijalle ei saa synny kappaleisiin läheskään yhtä vahvaa emotionaalista sidettä. Sen vuoksi Infinity Overturen musiikki jää kuulijalle hiukan liian etäiseksi, vaikka aivan varmasti se esimerkiksi Royal Huntin ja Rhapsodyn ystäville tuleekin oikein hyvin kelpaamaan.