Kuultuani uutisen siitä, että Alice in Chains tekee uuden levyn, olin varovaisen innostunut asiasta – olihan Jerry Cantrell tehnyt välissä pari varsin hyvää soololevyä ja William DuVall havaittu muutama vuosi sitten Provinssirockissa ihan päteväksi laulajaksi. Silti, onko Alice in Chains sama ilman Layne Staleyta?

Kyllä ja ei. Musiikki itsessään on säilynyt varsin samoilla urilla kuin yhtyeen nimikkoalbumilla tai Dirtillä. Tummanpuhuvaa, raskasta ja melodista. Soundimaailma on erinomainen sekä yhtyeelle uskollinen, aina stemmalauluja myöten. En väitä, ettenkö kaipaisi Layne-vainaan aavemaista mouruntaa, mutta on pakko todeta William DuVallin äänen sopivan yhtyeeseen kuin nakutettu. Ja varsinkin Cantrellin äänen kanssa yhteen, mikä onkin todennäköisesti ollut se tekijä, jonka perusteella mies on yhtyeeseen valittu Laynen suuria saappaita täyttämään. Teknisesti DuVall ei ole mikään erikoinen laulaja, mutta kuten sanottu, Alice in Chainsiin hän sopii erinomaisesti. On silti hieman yllättävää, että Cantrell kantaa lauluista päävastuun, mutta toisaalta miehen ääni on ollut yhtyeessä aina yhtä tärkeä kuin Layne Staleynkin. Mutta se laulajakuvioista.

Black Gives Way to Blue ei ole yhtä aggressiivisen raskas kuin Dirt eikä yhtä tunnelmallinen kuin Jar of Flies, mutta se on jotain näiden väliltä. Luonnollisesti lyriikatkaan eivät enää pursua huumeiden aiheuttamaa ahdistusta ja itseinhoa. Tärkeintä onkin se, että yhtyeen tunnistettava soundi on säilynyt. Ympäripyöreästi voisi sanoa, että kiekko on AiC:n ja Cantrellin soolomateriaalin sujuva yhteisliitos, jossa saumakohtia ei kuuntelussa edes huomaa. Paskantärkeiden kriitikoiden on varmasti helppo tyrmätä levy uuden laulajan ja tutun linjan vuoksi, mutta en edes halua kuvitella yhtyeen tekevän mitään uudenlaista, kun konsepti toimii näin hyvin. Uutta Would?:ia tai Roosteria ei kuulla, mutta kokonaisuus toimii mainiosti.

Mitä sitten kappaleisiin tulee, ei ole epäilystäkään siitä, etteikö niiden taso olisi kova. Cantrell on aina osannut tehdä hemmetin hyviä riffejä, mielikuvituksellisia sooloja sekä luoda kappaleisiin mystistä tunnelmaa, eikä tämä levy ole sen suhteen poikkeus. Jostain omituisesta syystä soolot on miksattu joihinkin kappaleisiin liian hiljaisiksi, mikä on sääli, sillä ne ovat kautta linjan erinomaisia. Ainoa todellinen tyylivirhe on levyn päättävä nimikkoraita, joka on muusta kokonaisuudesta tyystin irrallinen pianoballadi. Kappaletta edeltävä Private Hell olisi sen sijaan ollut selvästi parempi lopetusraita.

Black Gives Way to Blue on parempi kuin Layne Staleyn kanssa viimeiseksi jäänyt nimikkoalbumi, mutta silti ilman Laynea se kuulostaa välillä enemmän Jerry Cantrellin soololevyltä kuin Alice in Chainsilta. Toisaalta Cantrellin soololevyt kuulostavat paikoitellen hyvinkin paljon Alice in Chainsilta, joten pakko tuon on olla hyvä asia.