Jaded Heartin peli näytti pelatulta vuonna 2004 tapahtuneen alkuperäissolisti Michael Bormannin eron jälkeen. Ruotsalainen korvaajansa Johan Fahlberg ei pärjännyt äänensä puolesta lähimainkaan edeltäjälleen ja keikalla miehen toikkarointi herätti ainakin allekirjoittaneessa lähinnä sääliä. Pari edellistä levyä ovat olleet mitäänsanomatonta höttöä, eikä Perfect Insanitylle voinut senkään takia asettaa minkäänlaisia odotuksia. Eikä myöskään siksi, että tuotantotiimissä ovat tälläkin kertaa vaikuttaneet keskinkertaisten sävellysten ja halvankuuloisen lopputuloksen kuninkaat Michael Voss ja Chris Lausmann.

Jostain syystä silti tällä kertaa palaset ovat loksahtaneet kohdilleen ja tarjolle on saatu kelpo levy. Kitarat soivat tiukasti, kertosäkeet tarttuvat ja laulussa on aiempaa enemmän fiilistä. Kokonaisuuden voisi parhaiten kuvata olevan raskaampaa melodista hard rockia, mutta se ei ole koko totuus. Jos rumpali Axel Kruse harrastaisi tuplabassarinpoljentaa, voisi levyn niputtaa power metaliksi. Onneksi näin ei ole, vaan Kruse saa koko levyn rokkaamaan. Osansa hoitavat muutkin toki kunnialla, esimerkiksi kitarat malttavat olla paikoin hiljempaakin. Biisit kuulostavat täten ilmavilta melko raskaista soundeistaan huolimatta. Koskettimet on puolestaan turhan usein haudattu normaaliin nykytyyliin alemmas, mutta oman lisävärinsä ne silti antavat.

Sävellysten joukossa ei klassikoita ole, soitto ja etenkin sen pienet ja ilmeisen harkitut yksityiskohdat nostavat sinänsä tavallisten biisien kuunteluarvoa. Hutejakin joukkoon mahtuu, One Life One Death edustaa Voss-Lausmann–kaksikon normityyliä inhottavimmillaan. Balladi on pilattu suhisevalla synalla, vaikka eipä se kliseekokoelmana muutenkaan varmaankaan toimisi. Onneksi kyse on ketjun ainoasta varsinaisesta heikosta lenkistä, vaikka ei paria viimeistäkään biisiä jäisi varsinaisesti kaipaamaan, vaikka ne eivät mukana olisikaan. Perfect Insanity näet alkaa puuduttamaan loppua kohden aavistuksen liikaa toisiaan muistuttavien biisiensä takia. Vaan niitäkin kuunnellessa voi nauttia keski-iältään nelissäkymmenissä olevan muusikkolauman soitosta. Rutiinia on, mutta jostain syystä myös nälkää. Vanha liitto lyö kättä uudempien vaikutteiden kanssa sopivassa suhteessa. Vaan ei niin, etteikö parantamisen varaa vielä olisi.