Amerikkalaisen doom-metallistin, Dennis Corneliusin tunnetuimmat tempaukset tähän mennessä ovat olleet pätkätyöt Revelationissa ja Place Of Skullsissa. Toimittuaan niin kitaristina kuin basistinakin monessa pienemmässä kulttimainetta nauttineessa yhdysvaltalaisessa doom- ja metallibändissä Cornelius asettuu viimein aloilleen oman bändinsä, Memory Drivenin kanssa. Relative Obscurity onkin yhtyeen ensimmäinen albumi.

Ja tarjolla on sielukasta, melankolista, keskitempoista ja melodista doomia. Surumieliset kosketinefektit sekä äänimaisemat tekevät Relative Obscuritysta verrattain painavan, elleivät jopa masentavan kuuntelukokemuksen. Memory Drivenin musiikissa on tietty määrä rokkaavuutta tai jopa metallisuutta. Hyvin sävelletyt kappaleet ovat monipuolinen pohja levylle, mutta valitettavasti totaalisen tarttuvien laulumelodioiden puuttuessa kokonaisuus on epätasainen. Kenties paatuneimmat doom-fanaatikot löytäisivät tästä enemmän hyvää kuin minä, mutta itselleni Relative Obscurity todellakin hahmottuu nimensä mukaisesti hivenen vaikeaselkoisesti. Oliko tämä sitten jopa bändin tarkoitus, vai onko kyse vain kuuntelijasta?

Toimii tämä toki tunnelmallisena taustamusiikkina tietyissä tilanteissa. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole ideaali doom-kupponen minulle.

_________________________________________________________________________________________

American doom metalist Dennis Cornelius' most notable claim to fame to date is his stint in either Revelation or Place Of Skulls over the years. Serving as both guitarist and/or bassist in various smaller cult doom and metal bands in the USA through years past, Cornelius finally settled on launching his own outfit, Memory Driven. Relative Obscurity is the band's first album to date.

Soulful, melancholic, mid-tempo, melodic doom is on the menu. Sorrowful keyboard effects and a mournful ambience give Relative Obscurity a weighty if not saddening feel. There is a certain amount of rock in Memory Driven's music, perhaps more metal than rock, but nonetheless. Well composed pieces that offer lots of diversity but lack killer vocal melodies and memorable hooks make for a mixed bag. Perhaps cult followings of the doom genre might find more meat on the bone than yours truly, but personally speaking Relative Obscurity remains partially obscure overall indeed. Was this the band's intent, title considered, or is it just me?

Good for moody background music, given the right situation. However not quite my cuppa doom, if you hear what I'm saying.