Syksyllä viimein Suomessakin nähty Paradox pääsi parin vuoden takaisella Electrify-levyllään takaisin rytmiin, ja nyt on vuorossa yhtyeen viides levy, Riot Squad. Nyt tämän kolmannen 2000-levyn perusteella voi päätellä yhtyeen menettäneen lopullisesti sydämensä erityisesti nopeammalle materiaalille, jota kuullaan erityisen runsaasti. Koko levyn painopiste on vauhdinpidossa, mutta ei tässä sentään päättömästi vedetä, vaikka esimerkiksi No Place to Survive ja varsinkin lopun Psychofficial jo melko kipeällä tempolla menemään pistelevätkin. Tässähän jää ripeydessä jo Dark Angelin The Burning of Sodomkin taakse, mutta väkivaltaisemman ulosannin valtikka sentään jo lopettaneilla jenkeillä turvallisesti pysyy.

Jos tänä päivänä voi yhtenä Paradoxin tavaramerkkinä pitää nopeutta, on toinen sellainen ehdottomasti yhtyeen melodisuus. Ja mikä parasta, ovat melodiat yleensä pirullisen tarttuvia, eivätkä lainkaan siirappisia tai muutoin etovia. Mukaansa tempaavista melodiakuluista käykööt esimerkkeinä rivakan Hollow Peacen kertsi tai levyn hittipotentiaalisimman kappaleen, Riptiden, pääkitaramelodia.

Riot Squad sopii levyn nimeksi melko hyvin, kiekolla kun on varsin kiihkeä syke ja paikoin sellaista palavan ja rätisevän kaupungin tuntua. On oikeastaan liian aikaista sanoa, nouseeko tämä Electrifyn tasolle tai sen yli, mutta ainakaan aivan yhtä helposti uutukainen ei avaudu. Ainakin tässä vaiheessa levyn kiinnostavimmaksi vedoksi kapuaa kierosti koukuttava Planet Terror, jossa on myös todella maukas lopputyylittely 60-70-lukulaisine fiiliksineen. Retroilu luo mukavaa ristiriitaa muutoin hiukan futuristiselle pauhulle.

Oli Riot Squad onnistuneempi kuin edeltäjänsä tai ei, ankkuroi se Paradoxin lopullisesti laadukkaan speedthrashin tekijöiksi. Edelleenkin suosittelisin bändiä vahvasti vaikkapa Testamentista tai Megadethista pitäville, sillä hengenheimolaisuutta on havaittavissa, vaikka nämä kaikki kolme keskenään hyvin eri tyylisiä ovatkin. Paradox on lopulta melko hankalasti mihinkään muuhun rinnastettava yhtye – hyvä niin.