Vaikka sitä ei heti uskoisi, pitää Tampere, tuo glam rockin uuden aallon kehto, sisällään myös muunlaista musiikkia. Nurkostam määrittelee itsensä eräänlaiseksi taiderock-kollektiiviksi, joskin bändin ydinkolmikko on vuodesta 1998 ollut Toni Nurmi (basso, laulu), Tero Koski (koskettimet) ja Janne Tamminen (kitara). Nuoret miehenalut tapasivat toisensa paikallisessa ilmaistutaidon lukiossa ja esittivät osana suurempaa oppilastuotantoa muun muassa Mike Oldfieldin Tubular Bellsin (1973).

Tämä antoi osviittaa jo tulevasta, sillä nykypäivän Nurkostam kumartaa syvästi 70-luvun tekijöiden suuntaan. Vanhat tekijät King Crimsonista Genesikseen ja The Beatlesista Pink Floydiin ovat selvästi kuultavissa myös kaltaiselleni lievälle seiskytlukuallergikolle. Debyyttialbumi XIII julkaistiin vähin äänin jo vuonna 2005, osana Tampereen konservatorion opinnäytetyötä. Kerrallaan levy ehtii pyörähtää soittimessa vain reilun puolituntisen, joten melko tylsää kamaa saa tehdä, jos tuona aikana ehtii tylsistymään.

Onneksi Nurkostamin tapauksessa ei tule haukoteltua, sillä jos bändiä pitäisi ensilevynsä perusteella kuvailla yhdellä adjektiivilla, olisi se mielenkiintoinen. Jo ensilevyllä bändillä on kasassa iso nippu ideoita sekä melodioita, joskin tästä kaikesta ei ole saatu aikaan täysin toimivaa kokonaisuutta. Alkupuoli koostuu pop-henkisistä Dome- ja Alone -kappaleista, kun taas loppupuolella ilmaisu kaartuu koukeroisemmaksi. Levyn päättää rauhallinen, mutta jotenkin punaista lankaa vailla oleva Archie.

Soundit ovat hiotut, mutta samalla hyvin geneeriset. Mikään ei ärsytä, mutta mikään ei erityisemmin paista läpikään. Tähän lienee osasyynä se, että levy on tehty osana opinnäytetyötä. Soitannollisesti bändi on taitava ja jäsenet hallitsevat myös muita soittimia kuin pelkästään omansa. Esimerkiksi bändin kosketinsoittaja hoitaa tarvittaessa myös rumpalin virkaa. Saa nähdä tekeekö bändi tällä sektorilla vielä niin sanotusti 'genesikset' (heh heh).

Pientä miinusta tulee laulusta, joka omaan korvaan kuulostaa vähän hengettömältä. Nurmen ääni kantaa hyvin pop-henkisissä kappaleissa, mutta vaikeammassa ilmaisussa tulevat rajat suhteellisen nopeasti vastaan. Osassa loppupuolen biisejä miehen ääntä on ikävästi prosessoitu, niin että se kuulostaa (mahdollisesti tahattomasti) Mercury Revin Jonathan Donahuelta.

Yhtä kaikki debyyttilevyllään Nurkostam etsii vielä selvästi omaa identiteettiään, mutta kumartaa samalla vahvasti esikuviensa suuntaan. Näistä aineksista syntyy niin toimivia kappaleita kuin myös etäisemmäksi jäävää materiaalia. Joissakin kappaleissa on ideaa, mutta niistä puuttuu sellaisia koukuttavia hetkiä, joiden pariin palaisi mielellään myös uudelleen.