Sveitsiläisen Redeemin Eleven-levyn kansikuva antaa olettaa jotain hidasta ja synkkää, mutta kuinka paljon voikin paketointi valehdella: musiikista tulevat päällimmäisenä mieleen lähinnä Nickelback, Creed ja Alter Bridge. Ehkä myös hieman kotimainen Rust. Eli jossain turvallisen vaihtoehto rockin ja uusgrungehtavan ilmaisun välimaastossa kuljetaan.

Itse asiassa sveitsiläistrion musiikki ei ole ollenkaan huonoa. Kappalerakenteet ovat pelkistetyn poppimaisia, suorastaan yllätyksettömiä, mutta genren ja muun ulosannin huomioiden tämä ei ole niin häiritsevää kuin luulisi. Soundit ovat selkeät, kuten olettaa sopii. Laulaja Stefano Paluccia kuuntelee mielellään, sillä miehellä on oikeasti hyvä ääni: pientä karheutta, laaja skaala ja ehdottomasti tarpeeksi voimaa. Lyriikat tosin ovat niitä iänikuisia ”mielen tyhjiä huoneita, joissa ollaan yksin Sinua kaivaten”.

Vaikka Eleven on pääosin hyvä suoritus, vaivaa sitä tasapaksuus ja liian varman päälle pelaaminen. Huomaan koko ajan odottavani Alter Bridgen tyylisiä pieniä neronleimauksia, kuten upeita sooloja tai voimakkaita nostatuksia, mutta niitä ei vain tule. Ei sikäli, etteikö yritystä olisi, homma vaan jää aavistuksen puolitiehen. Vaikka kertosäkeet ovat tarttuvia ja melodiat muutenkin mieleenpainuvia, jää levystä hieman tyhjä olo. En sanoisi musiikkia särmättömäksi, vaan perusturvalliseksi: yhtye varmasti tietää pystyvänsä parempaan, mutta on jostain syystä säästellyt paukkujaan. Ehkä ensi kerralla sitten?