Plastic Tearsin comebackista on jo useampi vuosi, mutta ensimmäinen paluun jälkeinen pitkäsoitto ilmestyy vasta nyt. Syy moiseen on hämärän peitossa, mutta lopputuloksesta päätellen kypsyttely on kannattanut. Bändin seikkailuja alusta alkaen seuranneena olen ällistynyt, miten hyvä levy loppujen lopuksi onkaan.

Nine Lives Never Dies pyyhkii pöytää mennen tullen sekä nuoremman polven kotimaisilla alan yrittäjillä, että muutamalla kansainvälisesti arvostetulla veteraaniosaston raakkibändillä. Erityinen kiitos lankeaa siitä, että musiikki kuulostaa sataprosenttisesti ehdalta ja ajattomalta rock’n’rollilta. Yhtään puisevaa 2000-lukuista kikkaa ei levyltä kuule, vaikka varta vasten niitä keskittyisi etsimää. Siis ei yhtään kirskahtelevaa riffiä, matalaviritteistä kitaraa tai vaikkapa ohjelmoitua synan suhinaa. Toisaalta Plastic Tears ei sitten olekaan järin omaperäinen, mutta jollain ihmeen konstilla se kääntää tämänkin positiiviseksi. Hakematta mieleen tulee New York Dolls, vanha Hanoi Rocks, tai Cheap Trick.

Solisti Miqu laulaa ilkeämmin kuin koskaan. Edellinen lause on tietysti klisee, mutta tässä yhteydessä sen kirjoittaa hienoista ylpeyttä tuntien. Kitarakaksikko Marc ja Artzi ovat lajityyppikin huomioiden harvinaisen melodisia ja rytmiryhmä Eco ja Hate rokkaavat fiiliksellä. Tarttuvia kappaleita on levyn mitalta, mutta varsinaista huippua jää tällä kertaa kaipaamaan. Melodioita, hyvää fiilistä ja sopivasti yllätyksellisyyttä soitossa, siinäpä tämä paketti pähkinänkuoressa. Tämän päivän tilanteesta en aivan tarkoin ole selvillä, mutta ainakin joskus 90-luvulla Plastic Tears oli ainakin osalle jäsenistään paitsi bändi, myös tapa elää. Niin tai näin, bändi on nyt tehnyt levyn, josta sopii olla ylpeä.