The Plight mainostaa itseään puhtaana hard rock -yhtyeenä. Itse taas sijoittaisin poppoon musiikin jonnekin Led Zeppelinin, Motörheadin ja Venomin risteykseen.

Halusipa yhtyeen musikkia kutsua sitten millä nimityksellä tahansa, suhteellisen hirvittävää kuraa tämä on. Tylsät 70- ja 80-luvun sukuiset riffit alkavat ottaa pattiin viimeistään toisen kappaleen aikana, eikä vokalisti Allistair Mancriefin hektinen määkyminen hinaa hommaa ainakaan parempaan suuntaan.

The Plightin suurimpien vaikuttajien löytyessä usean vuosikymmenen takaa, yhtyeen soundimaailmaa on pyritty selkeästi myös viemään alkukantaisempaan ja ei-niin-hiottuun suuntaan. Sopinee monien mielestä tämänkaltaisen meuhkaamisen seuraksi, vaikka modernimpaan tuotantoon tottuneeseen korvaan meno kuulostaa auttamattomasti varsin köykäiseltä.

Pisteet napsahtavat Lifted to the Sun -instrumentaalille, joka edustaa albumin vähiten rasittavaa puolta, sekä albumin parille edes jossain määrin toimivalle riffipätkälle.