Paljasta pintaa tarjoava Photoshop-kansitaide. Sanahelinää oleva levynnimi. Mustaa nahkaa ja vakavia ilmeitä. Naislaulaja. Witchbreed osoittautuu onneksi ennakko-odotuksia paremmaksi tuotokseksi. Tämä ex-Moonspell-basisti Aresin luotsaama portugalilaisyhtye ei yritä olla seuraava Nightwish tai Tristania/Sirenia/mikälie, vaan Heretic Rapture sykkii hitaammalla ja synkemmällä nuotilla.

Tämä nuotti on lähellä doom metalin maisemia – etenkin Candlemassin luoman eeppisen ja raskaasti riffittelevän tuomiometallin perintö on Heretic Rapturella läsnä, vaikkakin Witchbreed on päivittänyt musiikkiaan myös rutkasti tähän päivään temppaavilla kitaroilla ja harmaanmustalla tunnelmallaan. Tuloksena on hitaasti sinne tänne laahaava albumi, jonka plussat ja miinukset löytyvät samasta lähteestä: musiikin tasaisesta tarpomisesta.

Witchbreed ei siis ole lähtenyt kosiskelemaan yleisöä kilkattavilla syntikoilla tai sokerimelodioilla vaan pitäytyy kiinni alakuloisesti raivoavassa ja maalailevassa päävärissään, josta irtoaa paikoin vahvaakin tulkintaa kuten hyvällä pulssilla etenevä Medeusa. Kuitenkin jälkimaku tästä turhan pitkäksi venytetystä debyytistä on hieman puiseva, sillä mikään ei tartu kunnolla aivolohkoihin – laulaja Ruby Roquenkin osuus jää aika yhdentekeväksi, vaikka mukana onkin enemmän voimaa ja Messiah Marcolinia kuin kirkasta Tarja Turusta.

Waldemar Sorychtan hoteissa luotu Heretic Rapture ei heilauta loppujen lopuksi viisaria oikein mihinkään suuntaan. Levy kyllä pyörähtää soittimessa kivuttomasti, mutta samaan aikaan olet voinut vaikka katsoa Salkkareita tai ratkaista elämän tarkoituksen ilman suurempia keskeytyksiä.